Heinäkuu 2017
Muistiinpanoja itselle.
Minä olen täällä ja pelkään enemmän kuin koskaan. Sinä olet siellä, mutta pidät silti kädestäni kiinni. Tiedän ettet sinäkään uskalla kunnolla hengittää. Ystäväni.
Luen viestisi:
"Alan kutoa vauvalle peittoa. Joko pientä, tai sit jatkan isommaksi. Olisko sulla jotain väritoiveita?"
Kännykkäni näyttö täyttyy erivärisistä lankarullista, joita koetan kyynelten läpi nähdä. Silmäni osuvat siihen oikeaan. Tuntuu hyvältä tehdä tämä yksi helppo päätös. Näppäilen "Tuo valko-harmaa." Perään sydän.
Takana on helvetillinen viikko täynnä elämän vaikeimpien ratkaisujen pohtimista. Huonot uutiset niskaturvotusultrassa. Epäusko, shokki, viha ja turtumus. Toivo, jota uskallat pitää yllä ja kaikki pelkoni, jotka otat vastaan.
Hiljaisuus ja kaiken alleen peittävä itku.
Peitto valmistuu kerros kerrokselta. Pehmeää ja sileää. Kello kulkee eteenpäin vaikka aika tuntuu pysähtyneen. Huomenna ehkä selviää kudotko sinä sitä peittoa kämmenelle mahtuvalle, kesken jääneelle elämälle vai kuluuko lankaa enemmän. Onko aikaa enemmän. Peitto lämmittää vauvaani, kävi miten kävi. Kunpa voisin kietoa samaa peittoa sydämeni ympärille."
Väliaikatietoja, armonaikaa. Ei mitään niistä, mihin olisi suurimmat todennäköisyydet. Tutkimukset jatkuvat. Mitään ei luvata. Takerrutaan todennäköisyyksiin kuin hukkuva oljenkorteen. Toivotaan. Yritetään olla kuin ei oltaiskaan. Onnistuu toisinaan, ja yleensä ei.
Elokuu 2017
Millainen äiti minä olen. Millainen ihminen.
Huomaan, että on aivan erilaista tehdä teoreettinen päätös kuin on pohtia ratkaisua kun tilanne on ehkä kohdalla.
"Jos ultrassa näkyy jotain vakavaa, on selvää että menemme keskeytykseen."
Tämä oli totuutena päässäni aina 6.7.2017 klo 14:35 asti. Sitten sain tietää, että vauvallani ei ehkä olekaan kaikki hyvin. Se siitä varmuudesta.
Liikaa turvotusta. Liian vähän nenäluuta. Liian suuria riskilukuja kaikkeen mahdolliseen. Yksi kuudesta. Yksi neljästäkymmenestäseitsemästä. Joka toinen. Toisinaan ei kumpikaan. Entten tentten.
Otetaan lisää kokeita. Varataan istukkabiopsia, sitten lapsivesipunktio, sitten sydänultra. Tarkastellaan aivoja. Ranneke keskussairaalan kaikkiin laitteisiin. Pyörryttää.
Millainen äiti olen jos keskeytän raskauden mikäli jotain poikkeavaa löytyy? Itsekäs? Voimavaransa tunteva? Olemassa olevia lapsiaan ajatteleva? Hirviö? Äiti, joka ei ansaitse yhtäkään lapsistaan? Syntymättömän lapsensa puolesta kaikkensa tekevä? Sen vaikeimmankin päätöksen? Kuka minä olen päättämään. Ja jonkun on silti ehkä pakko.
Kuka. Minä. Enää. Olen.
Vähä vähältä kaikkien kokeiden tuloksia alkaa tulla. Hitaasti. Aikataulusta myöhässä.
Viisikymmentäkuusi huolen päivää. Itkua, pelkoa, sydäntä raastavaa ... kaikkea. Rakkautta.
Mutta ne tulokset tulevat. Ja kaikki näyttää tavalliselta. Ehjä sydän. Ihan normaalit kromosomit. Ruudulla haukotteleva vauva. Kaikki osaset siellä missä kuuluukin.
Meidän puuttuva palanen. Joukkue on täysilukuinen.
Äiti vaan on vielä vähän hutera ja rikki, korjautuu ajan kanssa ja potku potkulta tai ensi vuonna sitten viimeistään kun nähdään. Nähdäähän! Lupaa äidille.
Tule turvassa kotiin, kulta pieni.
