Tuubikeikka: Mitä korvien putkituksessa tapahtuu, ja kuinka vanhempi siitä selviää?
Tämä postaus on sinulle, joka jännität lapsesi tärykalvojen putkitusta, eli tuubitusta.
Varmaan olet jo kuullutkin, että toimenpide on paitsi nopea ja rutiininomainen, myös todella turvallinen.
Mutta silti sinua jännittää. Nukutuksineen ja muine kommervenkkeineen korvien putkitus on meille tavallisille vanhemmille usein aika stressaava tilanne. Varsinkin, jos ei ihan tiedä, miten homma käytännössä menee.
Toivon, että luettuasi tämän postauksen, saat jonkinlainen käsityksen siitä, mitä putkituksessa tapahtuu, miten päivään kannattaa varautua ja miltä se kaikki sinusta saattaa tuntua.
Haluan tämän kirjoituksen kautta myös antaa sinulle lämpimän rutistuksen: et ole ensimmäinen vanhempi, joka tämän asian edessä on huolissaan. En yritä vakuutella sinua tai käske ottamaan rennosti. Tiedän, miten vatsassa velloo huoli, kun kyseessä on rakkain aarre, olkootkin miten pieni operaatio kyseessä.
Sen sijaan kerron sinulle miten meillä putkitukseen päädyttiin, miten tuubituspäivä eteni ja mitkä asiat kannattaa ottaa huomioon, jotta kaikki sujuisi jouhevasti.
Mutta mikä se putkitus edes on?
Aloitetaan siitä.
Korvien putkitus tehdään yleensä siksi, että lapsella (tai aikuisella) on toistuvia korvatulehduksia, jotka eivät parannut eritteettömiksi. Osa korvatulehduksista paranee itsestään, osa lähtee antibioottikuurilla, mutta sitten on niitä korvia, jotka eivät lähde paranemaan ja joihin iskee tulehdus toisensa perään.
Toimenpiteessä, joka tehdään nukutuksessa, tärykalvoille asetetaan pienet ilmastointiputket, joiden tehtävänä on huolehtia välikorvan tuulettumisesta. Kun ilma pääsee kulkemaan, ei limaista ja märkäistä eritettä pääse niin helposti pakkautumaan välikorvaonteloon. Toisin sanoen: putket auttavat ehkäisemään korvatulehduksia. Täysin sataprosenttisesti tärykalvoputkitus ei korvatulehduksia estä, mutta jos korvatulehdus putkitettuun korvaan tulee, homma hoituu usein paikallisesti korvaan laitettavilla tipoilla. Ei siis ole tarvetta laittaa suolistoa koville antibiootin kanssa jokaisen korvatulehduksen edessä. Näin siis ainakin itse olen ymmärtänyt.
Meidän vauvallemme (11kk) putkitus tuli ajankohtaiseksi kun hänelle iski kolmas korvatulehdus kolme kuukauden sisään. Ensimmäinen tulehdus ilmeisesti antibiooteilla hoitui, mutta toinen jäi junnaamaan kuurista huolimatta. Olimme siihen asti hoitaneet korva-asiat terveyskeskuksessa, mutta nyt oli aika siirtyä erikoislääkärin hoiviin. Tässä kohtaa siirryimme vakuutuksemme turvin yksityiselle.
Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri suositteli tuubeja lähes siltä seisomalta, sillä vauvan molemmat korvat olivat todella täynnä eritettä. Olimme jo putkia itsekin ajatelleet, joten lääkärin ehdotukseen tartuimme. Suolistolla oireilevalle allergikolle varsinkaan ei ole kiva syöttää toistuvia antibioottikuureja. Eikä varsinkaan silloin, kun ne eivät edes toimi: kuuri kyllä nitistää pöpöt, mutta korvaan kertynyt mömmö jää niille sijoilleen kun ilmastointi ei pelaa.
Tuubit meille siis!
Muutamaa päivää myöhemmin oli aika mennä sairaalaan.
Meidän tuubikeikkamme eteni seuraavasti:
Edellisenä iltana iltapalan sai syödä normaalisti. Kiinteää ruokaa ei saanut ennen nukutusta syödä kuuteen tuntiin. Äidinmaitoa sai nautiskella vielä neljä tuntia ennen nukutusta, ja meidän tapauksessamme se tarkoitti sitä, että klo 4.30 jälkeen maitobaari olisi kiinni. Filip heräsi yöllä yhden ja ainoan kerran juuri tasan klo 4.30 ja sai huikkansa. Hämmästyttävän hyvin osasi ajoittaa maitopaussinsa!
Saavuimme (minä ja Filip) sairaalalle sovitusti klo 8.15. Olimme saaneet etukäteen tiedon, että putkitus, ja sen vuoksi tarvittava nukutus, tapahtuisi noin yhdeksän aikaan aamulla.
Meitä oli vastassa ”hoivamestari”, jonka kanssa pääsimme leikkausosaston pukuhuoneelle. Sinne jätimme päällysvaatteemme.
Seuraavaksi siirryimme heräämöön, jossa Filip sai kipulääkkeen (Pronaxen) ja saimme tavata sekä leikkauksen suorittavan lääkärin (eli saman, jonka olimme muutamaa päivää aiemmin vastaanotolla nähneet) sekä anestesialääkärin. Molemmille heistä vielä pyynnöstään kertasin, miksi olimme siellä: olemme tulossa tuubitukseen. Varotoimenpiteitä ja tulpatsekkauksia siis. Lääkärit kertoivat mitä tulisi tapahtumaan ja olivat valmiita vastaamaan mahdollisiin kysymyksiini. Minulla oli niitä vain yksi: ”Eiks vaan että pidätte tästä pienestä tosi hyvän huolen.”
Tietysti lupasivat.
Heräämössä työskentelevät ihmiset kävivät myös meitä tervehtimässä.
Meistä pidettiin tosi hyvää huolta <3
Filipille oli varattu heräämöön oma sänky valmiiksi.
On hassua, miten tuollaisen pienen post it -lapun näkeminen lämmittää vanhemman mieltä: täällä pikkuiseni ei ole vain joku potilas muiden joukossa, vaan ihan oma itsensä, nimellä ja kaikki.
Seuraavaksi olikin aika lähteä kohti leikkaussalia.
Sain itse kantaa Filipin saliin ja laskea leikkauspöydälle. Sain myös olla mukana sen ajan, että Filip nukutettiin. Anestesialääkäri oli hetkeä aiemmin kertonut, miltä nukutus saattaisi näyttää: lapsi ehkä pistäisi ihan tosissaan hanttiin ja saattaisi jopa täristä. Kyse ei kuitenkaan olisi kouristamisesta, vaan nukutusaineen sivuvaikutuksista.
Mitään tällaista ei meidän kohdallamme onneksi tapahtunut. Filipille laitettiin maski naamalle. Hetken hän pyristeli mielenosoituksellisesti vastaan (unilääke haisee kuulemma ihan karmivalta), mutta nukahti sitten tosi iisisti.
Tässä kohtaa oli päivän kovin hetki itselleni. Piti kävellä leikkaussalista ulos. Kuvittelin olevani suht ok, mutta se hetki, kun piti ottaa ja lähteä: tuntui kuin jalat olisivat olleet hyytelöä ja päässä humisi. Yksi hoitajista saattoi minut ulos. Leikkaussalin ovien sulkeutuessa takanani minua alkoi huimata. Ymmärsin tässä kohtaa varsin hyvin sen, miksi minua ei oltu lähetty käytävälle yksin. Tuntui hyvältä kun hoitaja taputti rohkaisevasti selkään ja antoi kahvilippukkeen käteen. “Soitamme noin vartin päästä kun kaikki on valmista. Yritä syödä vähän.”
Hain kupin teetä ja pullan. Enkä kyennyt niitä kyllä edes maistamaan. Itketti vaan ihan kamalasti vaikka miten päin yritin olla ihan cool ja luottavainen.
Onneksi aikataulu piti, ja varttia myöhemmin puhelin tosiaan soi:
”Sinun pikkuinen Filip on nyt heräämössä hoitajan sylissä ja voit tulla tänne.”
Pieni sankarini oli herännyt jo leikkaussalin ovilla. Ihanaa kun ei tarvinnut yhtään odotella varsinaista heräämlstä. Tokkurainen hän toki oli, mutta minua odotti heräämössä hoitajan sylissä silmät auki mököttävä pieni ukko. Kaappasin hänet syliini ja sain heti luvan laittaa tissin pienelle mörölleni suuhun.
Loppukin herääminen meni iisisti. Joskus nukutuksesta herääminen voi tehdä olon surulliseksi, vihaiseksi tai kurjaksi. Mutta Filip selvisi pelkällä kevyellä ärtymyksellä.
Pahoinvointiakaan ei tullut. Sain löllytellä kainalossani unisen raukeaa tyyppiä, joka piti tiukasti kiinni paidanhelmastani.
Kotiin olisimme saaneet lähteä melkein samantien. Mutta Filip päätti toisin. Hän halusi ottaa kunnon nokoset. Olihan jo päiväuniaika. Lopulta pötköttelimme heräämön kiirettömässä tunnelmassa yli kolme tuntia. Anestesialääkäri ja leikkauksen tehnyt lääkäri kävivät meitä tervehtimässä.
Itse yllätyin siitä, miten pienet ne tuubit oikeasti ovat! Pyysin saada sellaisen näytille, ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ensin luulin, että korvaan laitetaan tuo koko yllä olevassa kuvassa näkyvä iso putkilo, ja hiukan hätkähdin :D Todellisuudessa korvaan menevä asia on tuo putkilon pohjalla oleva pikkuruinen härpäke.
Saimme myös nukutuksen aikana, juuri Filipin mittojen mukaan tehdyt, korvatulpat uintireissuja silmällä pitäen. Korvia ei tarvitse suojata kotona suihkussa tai kylvyssä, mutta muualla polskiessa niin on hyvä tehdä.
Filipin vihdoin herättyä oli aika ottaa kamat ja lapsi kantoon, ja lähteä kotiin. Kello oli 13:15.
Mitä tavaraa meillä sitten oli mukana?
Kantoreppu: siitä oli eniten iloa niin ennen kuin jälkeen operaation.
Pientä evästä Filipille nautittavaksi leikkauksen jälkeen. Meille kävi niin, että ainoat eväät, joita tarvittiin, olivat tissi1 ja tissi2.
Vaihtovaatteet: Nukutuksesta heräämisen jälkeen saattaa olla huono olo. On siis hyvä pakata pienelle potilaalle puhdas vaatekerta mukaan. Pakkaa myös itsellesi puhdas paita. Voi olla, että jos oksu tulee, se osuu päällesi.
Lisäksi mukana oli Filipin rakas unirätti, joka kainalossa hän lähti leikkaussaliin.
Jälkiviisaana olisin pakannut mukaan evästä itselleni. Aamupala ei maistunut, ja heräämössä vierähti lopulta pidempi tovi. Siinä kohtaa, hermojen jo laannuttua, ruoka olisi maistunut. Kännykän laturi olisi myös ollut kiva. Tai vaikka kirja.
Ennen kotiutimista sain vielä yhteenvedon leikkauksesta:
Korviin oli laitettu kultaiset (käsitykseni mukaan näitä on myös metallisia ja silikonisia) tuubit ja eritettä korvista oli imetty rutkasti. Sitä oli ollut siellä +++/+++.
Lisäksi meitä muistuteltiin siitä, että korviin tulee viiden päivän ajan laittaa yksiä tiettyjä silmä(!)tippoja. Ja pitää olla yhteydessä, jos korvista alkaa valua eritettä ihan urakalla. Niin ei meillä käynyt onneksi.
Kotimatka, jos se on tarkotus taittaa omalla autolla, on hyvä tehdä kahden aikuisen voimin: toinen matkustaa takapenkillä potilaan kanssa varmuuden vuoksi: huono olo voi vielä yllättää.
Iltapäivä, ilta ja yö sujuivat ihan normaalisti leikkauksen jälkeen.
Kontrolliin saimme ajan kahden viikon päähän. Siellä kävimme eilen, ja kaikki oli kunnossa: tuubit suorassa ja ilmastointi täysillä :D
Putket pysyvät paikallaan hyvällä tuurilla monta kuukautta, vuodenkin. Kolmen, neljän kuukauden välein pitää käydä kontrolleissa tsekkaamassa, ovatko ne vielä paikallaan ja kaikki ok. Joskus putket menevät tukkoon, vinoon tai tulevat itsestään ulos, kuten niiden lopulta kuuluukin. Sitten laitetaan tarvittaessa uudet putket. Ja jos meillä on uusintakierros edessä, sinne menen melko rauhallisin mielin tämän kokemuksen jälkeen :)
Vaan jospa tästä alkaisi ajanjakso, jolloin korvatulehdukset olisivat takana ja sellainen etäisesti tavallisen rento, korkeintaan pientä nuhaa ja kuumetta sisällään pitävä lapsiperheen perusruttoinen elämä saavuttaisi meidätkin taas <3