Tiistaisin meillä on tyttöjen juhlat
Keskimmäisen lapsen rooli ei ole aina ihan mutkaton.
Oman lapsuuden perheeni esikoisena voin vain arvailla, millaista on olla, ei isoin eikä pienin, vaan siitä välistä.
Minulla on kaksi nuorempaa veljeä. Kun toinen heistä syntyi, olin jo lukiolainen ja toinen veljistäni teini-iän kynnyksellä hänkin. Minulla ja “iso-pikkuveljelläni” on ikäeroa nelisen vuotta, joten lapsuusvuotemme vietimme keskenämme. Varsinaista keskimmäistä lasta ei siis meidän perheessämme ollut. Olimme me isot lapset ja sitten perheemme Nasuksi kutsuttu kaikkien silmäterä.
Nyt kun minulla on lapsia kolme, ja lapsuuden perhettäni tasaisemmalla ikäerolla, huomaan että keskimmäisenä olemisessa on omat konstinsa. Esikoisen (pian 9) ja keskimmäisen (4) välillä on ikäeroa noin neljä ja puoli vuotta. Kuopus syntyi viikkoa ennen keskimmäisen kolmevuotispäivää.
Sinä aamuna kun lähdin kuopusta synnyttämään, osasin jo varautua siihen miten suurilta, melkein jättiläisiltä, kaksi vanhempaa lastamme tulisivat näyttämään kun heidät seuraavan kerran, jo samana iltana, tapaisin.
Siihen en ollut varautunut, miten tulevina kuukausina saisin ihan tosissani ponnistella etten keskimmäiselle lapselle liian usein toteasi, että tämän pitäisi pystyä asiaan x, koska on jo niin iso (verrattuna pikkuveljeen) tai ettei hän nyt noin pienenä (verrattuna isoveljeen) voisi juttua y saada tehdä.
Isoin osaa paljon ja pienin saa paljon anteeksi. Siinä välissä keskikoon lapsi seisoo sormi suussa ihmetellen perheen pienimmän tittelin menettämistä ja yhtäkkistä isoksi kasvamista. Vaikka on niin pieni vielä. Ja vaikka on niin iso jo.
Siksi on pitänyt ihan toden teolla keskittyä siihen, että muistaa ajatella keskimmäisen olevan juuri sopivan ikäinen juuri nyt. Ja sanoa se hänelle ääneen.
Kolmilapsisessa perheessä ei ole liikaa aikaa. Ja jos rehellisiä ollaan, aikaa löytyy väkisinkin pienelle taaperolle, joka sitä tarvittaessa ulvoen vaatii. Aikaa on myös helppo antaa tokaluokkalaiselle, jonka kanssa ajanvietteeksi käy keskusteleminen samalla kun yhdessä tehdään jotain.
Nelivuotias on vielä sellainen epeli, että vaikka hänen kanssaan voi jo vaikka mistä jutella ja kaikkea yhdessä puuhailla, tarvitsee tämän ikäinen usein vielä jakamatonta huomiota ja ohjausta puuhiinsa. Ja miten ihanaa yksin hänen seuraansa uppoutuminen onkaan!
Kun olisi vain sitä aikaa..
Hiukan oudoltahan se ajatus ensin tuntui, mutta lopulta se osoittautui juuri siksi asiaksi, jota tarvittiin:
Kalenterista etsimään aikaa nelivuotiaalle.
Tiistaisin, kun isoimmalla on treenit, lähtee pienin isänsä kanssa kentän laidalle mukaan, ja meillä alkaa keskimmäisen kanssa tyttöjen juhlat.
Nimi nyt voisi olla mikä tahansa, mutta tämän hän on näille meidän kahdenkeskisille puolitoistatuntisille antanut. “Tyttöjen juhlat, vain meille kahdelle.”
Sillä vaikka sukupuolisensitiivisyyteen uskommekin, on keskimmäinen itsensä tytöksi todennut. Ja tyttöyttä on mukavaa juhlia. Onhan se hieno asia. Eikä sukupuolisensitiivisyys siis missään nimessä tarkoita sukupuolien häivyttämistä.
Me juhlimme sitä, että olemme tällaisia kuin olemme. Ihania tyttöjä. Ja hetken aikaa ihan kahdestaan.
Keskimmäiselle on viimeisen puolen vuoden aikana tullut tärkeäksi aiheeksi pohtia sitä, millaista on olla tyttö. Ja millainen nainen hänestä tulee. Äiti kuulemma. Mutta ei välttämättä siksi, että hänellä olisi sitten lapsia. Vaan siksi, että “Sitten kun olen äiti, saan koskea äidin tavaroihin.” Haha! Niinhän hän luulee..
Minulle näissä tyttöjen juhlissa on eniten kyse siitä, että saan sukeltaa oikein kunnolla hänen juttuihinsa. Höpsötellä ja rapsutella. Kertoilla vitsejä, jotka uppoavat tämän ikäiseen kohderyhmään.
Hänellä on ihana tapa tulla viereen ja kysyä “Kelpaisko hali!?” Ja sitten me pötköttelemme.
Toisinaan teemme oikein kunnon juhlahetken, kuten eilen. Jalkakylpypommeja ja hienot juomat.
Toisilla kerroilla katsomme vain telkkaria tai siivoamme. Piirrämme tai olemme joskus molemmat ihan omissa oloissammekin, hiljaisessa kodissa.
Tärkeintä hänelle näissä hetkissä taitaa olla se, että äiti on yksin hänen. Ja tärkeää se on minullekin.
On tärkeää pysähtyä ja nuuskutella pientä niskaa. Huomata miten iso ja taitava lapsi hän on. Ja miten pikkuruinen lintu vielä.
Huomata, miten juuri sopivan kokoiset varpaat hänellä onkaan! <3
