Laituri rakkaimpaan rantaan
Kaupallinen yhteistyö: Lip-Lap Laituri
Laiturista saatu alennusta
Vuoden toinen joulu osui tänä vuonna heinäkuun helteisimpään viikonloppuun.
Auto oli lastattu täyteen lapsia ja laukkuja. Peräkärryä katselin melkein yhtä suurella tunteella kuin lapsiani ensi kertaa kaukalossa matkalla synnytyssairaalasta kotiin.
Vihdoinkin!
Ja miten täydellisenä vaikkakin vielä kolmessa osassa ja hiukan vaikeasti hahmotettavissa, miltä se sitten näyttäisi omassa rannassa.
Siinä kohdassa, jossa sielu lepää ja voi nähdä ruotsinlaivojen lipuvan ohi.
Siinä kohdassa, jossa noin viisitoista vuotta sitten, ensimmäistä kertaa Houtskarissa käydessäni, tuolloin tuore poikaystäväni totesi:
”Ja jonain päivänä tähän tulee laituri.”
Oli helmikuu, meri jäässä ja seisoimme sen päällä. Vastarakastuneina.
En arvannut tuolloin, miten rakkaaksi tuon ihmisen lisäksi minulle tulisi pienen pieni mökki ulkosaaristossa.
Muutamaa vuotta myöhemmin menisimme siellä, syysmyrskyn pauhatessa, kihloihin. Pari vuotta eteenpäin ja toisimme esikoisemme viettämään sinne juhannusta kymmenen päivän iässä. Mökillä kirjoittaisin kirjaani. Kantaisin vettä, lämmittäisin saunaa kolmelle lapsellemme ja hengittäisin aivan hiukan vaivattomammin.
Ja haaveilisin laiturista, aivan kuten puolisoni lapsesta asti.
“Ei siinä laituri pysy.” oli kuitenkin appeni aina torpannut ajatuksen. Aivan tuulesta ei hän ollut ajatuksiaan temmannut. Ei mökkirantamme laiturille mikään helpoin paikka ole. Ulkosaariston kovat myrskyt ja nopeasti vaihtelevat olosuhteet ovat vieneet laiturin jos toisenkin.
Mutta meillä on ollut viisitoista vuotta aikaa miettiä. Hitto soikoon, olemme suunnitelleet tätä laituria kauemmin kuin lasten saamista. Rannan lisäksi on tullut kahlattua nettiä ja vakoiltua muiden laitureita. Ja nyt, kun mökki on viimeiset pari vuotta ollut vain meidän käytössämme, oli päätös laituristakin aivan oma.
Heinäkuun alussa lauturista alkoi tulla totta. Halusin sijoittaa osan kirjasta saaduista tuloista johonkin pysyvään ja koko perheelle iloa tuovaan.
Lopetimme jahkailun ja otin yhteyttä Lip-Lap Laituriin.
Kävimme läpi rannan vielä yhdessä valokuvien ja antamiemme mittojen perusteella.
Tuo ukkeli esittää seisovansa laiturin päässä. Taiteilija esitti osaavansa piirtää.
Laituri puolivälissä rinnettä ja ensimmäiset koekäyttäjät tositoimissa.
Tiesimme, että laiturin tulisi sopia rantaan, joka on kivinen ja loiva. Sen tulisi seistä pohjassa, turvassa aalloilta. Ja ennen syysmyrskyjä se pitäisi saada turvaan maalle. Lisäksi laiturilla tulisi olla kokoa sen verran, että uimaan pääsemisen lisäksi se tarjoaisi paikan löhöilyyn.
Nämä ehdot täytti oikeastaan vain yksi ehdokas, ja se on Lip-Lap Laiturin pidennetty versio Jokamies-mallista. Se on omilla jaloillaan seisova pylväslaituri, joka myös tolppalaiturina tunnetaan. Sen korkeutta voi säätää ja talven alta sen saa turvaan.
Ensimmäisenä iltana laituria ihailtiin jo, vaikka se vasta kolmessa osassa olikin.
Laiturin olisi saanut perille asti ja asennettunakin, mutta säästösyistä päädyimme hakemaan laiturin Vantaalta, jossa se parissa viikossa tilauksesta valmistui. Mökille puolisoni kaveriksi asennushommiin lähti ystävämme, sillä totuuden nimessä minusta ei kantokaveriksi olisi ollut. Kyllä laituri kolmessakin osassa painaa riittävästi.
Ei haitannut lainkaan istua kalliolla katsomassa kun toiset rehkivät. Parissa tunnissa olikin jo valmista, ahertajien oluet ehtineet viiletä, ja päästiin pulahtamaan mereen laiturilta ensimmäistä kertaa!
Ehdimme jo tämän ensimmäisen kesän viimeisinä viikkoina puuhailla laiturilla yhtä ja toista.
Esikoinen aloitti sen innoittamana uimatreenit.
Katselimme kaloja ja heittelimme kiviä pidemmälle kuin koskaan ennen.
Olimme eväsretkellä.
Minä istuin laiturilla iltaisin lasten mentyä nukkumaan ja soitin pitkiä puheluja ystävilleni, varpaat vedessä helteisinä öinä.
Välillä vain istuin hiljaa ja mietin kulunutta kesää. Kaikkea sitä kaunista ja kaikkea sitä, mikä on viiltänyt syvältä. Laiturilla olen itkenyt, pessyt sitten kasvot meressä uimaportailla keikkuen, huokaissut ja katsellut taivaalle hymyillen.
Lopulta menin laiturin kanssa niin pitkälle, että ostin lehden, jossa oli laiturijoogan ohjeet.
En koskaan tehnyt, mutta olisin voinut!
Lavastin myös somea varten näin idyllisen kuvan. Oikeasti join juoman lopulta yhdellä kulauksella ja meinasin tukehtua minttuun. Mutta kun minua jahtasi itsepintainen paarma. Kalliolle turvaan juostuani mintunlehtiä köhien tajusin, että olisin voinut hypätä mereen paarmaa karkuun. Tein uukkarin ja loikkasin. Sitten uin portaille, juoksin laiturin päähän, takaisin, ja hyppäsin uudelleen. Ja vielä monta kertaa sen jälkeen.
Laiturilla on lötkötelty. Siellä on syöty välipalaa, virkistytty ja nalkutettu siitä, miten jokainen pitää ne liivit päällä tai äiti ottaa laiturin heti ylös. Se on kuulkaa naps vaan kun kannan sen tuonne verstaan taakse.
Laiturilla ollaan myös treenattu valokuvaamista.
Tässä olen Noan (9) pyynnöstä supersankari.
Ja tässä ihan vain onnellinen. Laiturista, kesästä, maailman rakkaimmasta rannasta. Elämästä.
Laituri hiljenee tältä kaudelta. Ensi keväänä, kun se pääsee taas arvoiselleen paikalle Saaristomeren ihanimman mökin kruunuksi, kirjoitan teille kuulumisia ja siitä, miten laiturista pidetään hyvää huolta.
Vesissä on vielä kesän lämpöä jäljellä. Jos haaveilet omasta laiturista ensi kesälle, nyt kannattaa pulahtaa veteen rantaa mittailemaan. Huomattavan paljon mielyttävämpää nyt kuin maaliskuussa.
Vinkkejä juuri oikeanlaisen (ja suomalaisen!) laiturin valintaan löydät Lip-Lap Laiturin sivuilta klikkaamalla tähän.
