Tyttö kynnyksellä
Kaupallinen yhteistyö
SOS-Lapsikylä & PING Helsinki
Olen saanut rakkaita lapsia elämääni useammalla eri tavalla.
Kolme heistä on biologisesti omiani. Heitä olen rakastanut kahdesta viivasta lähtien ja lopulta kun olen heidät kodin kynnyksen yli saanut kantaa, ovat he olleet jo aivan tuttuja.
Olen saanut rakkaita lapsia elämääni ystävieni kautta. Osaan näistä lapsista olen saanut tutustua ystävien puheissa jo ennen syntymää. Nähnyt ultrakuvia, tuntenut potkut, ollut mukana valitsemassa ensimmäisiä vaatteita. Ja kun sitten lopulta olen saanut nämä lapset tämän maailman puolella tavata, ovat he olleet jo aivan tuttuja.
Yksi rakas lapsi käveli seitsemän vuotta sitten kotini kynnyksen yli itse, ja siitä suoraan sydämeeni.
Hän oli 12-vuotias ja hymyili ujosti pitkän ruskean tukkansa takaa. Kotiavaimet olivat hukassa ja hän pyysi saada soittaa isälleen. Tytössä oli jotain hirmuisen tuttua ensihetkistä lähtien.
Sinä syksynä ovikelloni alkoi aina välillä soida. Tyttö toi mukanaan tuulahduksen teinielämästä ensirakkauksineen ja kriiseineen. Hänen mukanaan tuli musiikki, jota en koskaan ollut kuullut ja hämmästyttävä määrä sanoja, joiden merkitystä en tiennyt. Yhdellä ovenavauksella aukeni taas koko maailma, jonka omilta teinivuosiltani jotenkin vielä muistin ja johon esikoiseni astuisi kymmenen vuotta hänen jälkeensä. Ja miten minä sitä ovikellon soittoa aina odotin!
Tyttö odotti sitä, että minulla on hetki aikaa pysähtyä ja kuunnella. Harjoitella kokeeseen, lakata kynnet, leipoa ja haaveilla, olla yksi turvallinen aikuinen lisää. Puhuimme pojista, koulunkäynnin tarpeellisuudesta ja siitä, että se ei ikinä ole lapsen vika, jos vanhemman mieli murtuu.
Ja mitä kaikkea sillä lopulta pienellä ajallisella panoksella olen elämääni saanut. Hänestä on tullut hiukan kuin pikkusisko minulle ja isosisko lapsillemme. Olen saanut olla mukana niissä ohikiitävissä hetkissä, joita teinivuodet lapsuuden ja aikuisuuden välillä ovat. Ylpeyttä tuntien olen istunut koulun joulujuhlassa ja katsonut hänen puhaltavan syntymäpäiväkakun päältä kynttilät ystäviensä ja sukulaistensa ympäröimänä. Hänestä on kasvanut viimeistä virallista teinivuottaan elävä ihana, sinnikäs ja suurisydäminen nuori nainen, jota tulen aina kutsumaan neljänneksi pikkulinnukseni.
Minulla oli tuuria, kun hän lennähti kynnykselleni aivan itse.
Ei kaikki tietenkään täysin mutkattomasti ole aina sujunut. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi joissain hetkissä ollut kaikkien kannalta hyvä, jos tällä matkalla olisi ollut mukana esimerkiksi SOS-Lapsikylän kaltainen toimija ja olisimme virallisesti olleet tukiperhe. Siinä olisi saanut tukiperhevalmennuksen ja tukityöntekijän, jolle kertoa ilot ja toisinaan ne murheetkin. Hoitopalkkio ja kulukorvaukset ovat yksi virallisena tukiperheenä toimivan bonus, mutta eniten uskon että hyötyä olisi ollut muiden tukiperheiden kanssa verkostoitumisesta ja kaikista niistä koulutuksista, tapahtumista ja leireistä, joille tukiperheenä on mahdollista osallistua.
Voisin tulevaisuudessa nähdä meidän toimivan tukiperheenä, jos myös puolisoni asiasta innostuisi. Tällä hetkellä en olisi siihen itsekään valmis, sen myönnän suoraan. Oma arki on sen verran kuormittavaa ja kiireistä, että sitoutuminen uuteen lapseen olisi mahdotonta. Onneksi tapoja tukea on muitakin. Voi vaikka ryhtyä kuukausilahjoittajaksi tai toimia vapaaehtoisena omaa osaamistaan hyödyntäen.
Mutta ehkä jonain päivänä.
Tukiperhettä odottaa Suomessa tälläkin hetkellä tuhansia lapsia. Jokaisen perheen syy tuen tarpeelle on erilainen. Se, että lapsella on tukiperhe, ei kerro hänestä tai hänen perheestään vielä yhtään mitään. Varhaisen tuen tarve voi koskettaa aivan jokaista. Olemmehan mekin saaneet valtavasti apua lapsiperheiden kotipalvelusta, joka on samalla tavalla ennaltaehkäisevä (ja jos sillä on merkitystä: myös ilman lastensuojelun mukana olemista saatava) palvelu kuin tukiperhetoimintakin on.
Vanhempien tarve saada hiukan huilata arjessa on yksi tyypillisimmistä syistä sille, miksi tukiperhettä tarvitaan ja toivotaan. Tähän minun on äärimmäisen helppoa samaistua. Meillä on ollut onneai ja turvaverkkomme on ällistyttävän laaja. Ilman näitä läheisiä ihmisiä arkemme olisi melkoista räpiköintiä. Kaikilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. Siksi tukiperheitä tarvitaan, ja sellaiseksi sopivat aivan ”tavalliset ihmiset”, joilla on vakaa elämäntilanne ja halua sitoutua lapseen vuodeksi kerrallaan keskimäärin yhden viikonlopun verran kuukaudessa. Lisäksi tukiperhevalmennus, joita järjestetään ympäri Suomea, tulee olla käytynä. Valmennuksen aikana ei tarvitse vielä olla varma tukiperheeksi ryhtymisestä. Päätöstä on lupa, ja hyväkin, kypsytellä valmennuksen aikana.
Tukiperheenä voi toimia yksin tai puolison kanssa, oli perheessä lapsia tai ei. Lapselle sopiva tukiperhe, ja tukiperheelle sopiva lapsi, etsitään SOS-Lapsikylän toimesta. Tärkeää onkin, että tukiperheen resurssit kohtaavat lapsen tarpeet. Jos tukiperhettä kaipaavalla lapsella on erityistarpeita, hänelle voi tukiperheenä toimia sellainen, jossa tukivanhemmalla on sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan koulutus. Tätä kutsutaan ammatilliseksi tukiperheeksi.
Aika on helpoin ja samalla suurin asia, jonka lapselle voi antaa. Se, ja tämän vanhempien kanssa yhteen hiileen puhaltaminen. Sen suurempia ihmeitä harvemmin tarvitaan. Jo yhdellä viikonlopulla kuukaudessa voi silti olla lapsen elämässä suuri merkitys. Ja melkoisia mullistuksia voi sydämessään tuntea myös aikuinen, joka lapselle ovensa avaa.
Jos satut olemaan Turun seudulta, tule keskiviikkona 30.10. klo 17.30 Rantakerttuun (Läntinen rantakatu 55) minun, Sappisen Päivin (Nakit ja mutsi) sekä Satamon Lauran (Mamma rimpuilee) lukijailtaan, jossa tukiperhetoiminnasta on kertomassa SOS-Lapsikylän Salla Pajamäki.
Ilmoittautumaan pääset tästä. Lämpimästi tervetuloa, olisi kiva nähdä :)
Postauksen kuvat: Elina Rapeli/ Yours Mine Design
Filipin housut kuvauslainassa: Kukuti
