Minkään tekstin kirjoittaminen ei ikinä ole ollut yhtä vaikeaa kuin tämän. Lykkäämällä teen silti siitä vain vaikeampaa, kokonaan kirjoittamatta jättämällä rikon antamani lupauksen.
Minä ja ystäväni Maria halusimme kertoa tarinan ystävyydestä. Avata sitä, millaista on olla kuolemansairaan ystävä ja millaista on löytää ystävä tilanteessa, kun elämälle on annettu aikaa vain muutama kuukausi.
Päätimme kirjoittaa, jotta voisimme tekstimme kautta ehkä tuoda lohtua ja uskallusta. Lohtua heille, jotka tietävät ystävyytensä vääjäämättä päättyvän. Uskallusta heille, jotka miettivät saako kuolevan ystävän elämässä edelleen olla mukana, vai olisiko parempi vain ”jättää rauhaan”. Halusimme avata, miten kaikenlaisia tunteita mahtuu matkan varrelle kun määränpäänä on toisen kuolema. Kertoa siitä, miten poikkeuksellisessa tilanteessa ei tarvita temppuja tai aina edes sanoja. Miten ystävyys riittää pelkällä olemassaolollaan.
Mutta meidän piti tehdä tämä yhdessä loppuun. Meillä piti olla aikaa jatkojalostaa ja yhdistää toinen toistemme jo lukemat luonnokset. Tämän postauksen piti ilmestyä Marian blogiin.
Kuolema ehti kuitenkin ensin. Hiipi hiljaa melkein kaksi viikkoa sitten juuri ennen auringonnousua. Levollisena, onneksi, ja jo odotettuna, hänen puoleltaan. Liian pian silti. Aivan liian pian.
Ja nyt istun luonnospaperien keskellä itkien, melkein ystäväni äänen päässäni kuullen:
”Voi sua.. No niin, pyyhi naama ja ala näppäillä. Tiedät, mitä tehdä.”
Ja niin näppäilen, sillä sen lupasin. Sanoin hoitavani tämän loppuun vaikka naama irvessä ja itku silmässä.
Kaiken surun keskellä tuntuu hyvältä päästä tekstin kautta hetkeksi lähemmäs ystävää.
Joten Maria, tämä on sulle beibi sinne avaruuteen!
Voiko kuolemansairaan kanssa ystävystyä?
Tässä kohtaa on jo helppo todeta, että voi.
Niin kävi.
Minulle ja Marialle kävi niin.
Tutustuimme vuoden 2019 alussa siellä, missä molemmat eniten aikaansa viettivät: netissä. Kahden sanoja ja kirjoittamista rakastavan ihmisen tapaan juttelumme lähti liikkeelle toisen tekstien ihailusta.
Samalla, ennen ensimmäistäkään viestiä, tiesimme toisistamme jo jonkin verran.
Alusta asti tiesimme senkin, että toisella meistä on syöpä, eikä ennusteessa ole kehumista.
Ystävyys syttyi silti.
”Minulla on uusi ystävä. Tutustuimme keväällä, kun podin rajusti sytostaattihoitoja. Hänen avullaan sain voimia, ja oloni tuntui yllättävän normaalilta. Tuntui niin tavalliselta ystävystyä. Olin kiinni tavallisessa elämässä, koska arjessahan kuka tahansa voi tehdä jotakin niinkin normaalia kuin ystävystyä.
Me tutustuimme sillä tarkalla tiedolla, että ehdimme tuntea vain hyvin rajallisen ajan. Onko minulta oikein ystävystyä sillä tiedolla, että ystäväni joutuu kärsimään kuolemastani?”
Toisen pohtiessa oikeuttaan ystävystyä, ja sitten kuoleman jälkeen jättää toinen suremaan, toinen toisessa päässä pohti sitä, onko oikein, että on viemässä viimeisiä hetkiä ja ottamassa niitä vähän kuin itselleen.
”Entä jos en olekaan hyvä investointi.” miettivät molemmat.
Pian kuitenkin huomasimme, että yhtä vähän kuin rakastumista, on ystävystymistäkin mahdotonta ennustaa, ja yhtä vaikea jarruttaa.
”Varsinainen ystävystymisen todellinen alkusysäys tapahtui oikeasti ihan päivissä. Ensin olimme vähän niin kuin tuttuja, ja yhtäkkiä paria päivää myöhemmin jo oikeita ystäviä.
Mutta aika. Se meiltä puuttuu.
Se on aika raju ajatus.
Minä tulen kuolemaan pian.
Ehkäpä tilanteestani johtuen emme paljoa kursaile, vaan sanoimme asiat kovin suoraan.”
Mikä tulee tärkeimmäksi ystävyydessä, kun aika käy vähiin?
Kun tietää, että aikaa ei ole paljon, kaikki ylimääräinen jää pois ja kaksi täysin auki olevaa sydäntä kohtaavat. Paremmin sitä ei voi kuvata.
Aikaa ei tule tuhlanneeksi turhanpäiväisyyksiin.
Mutta mikä lopulta on tarpeetonta?
Kikkailu ja aikailu.
Sillä jokainen asia tapahtuu tässä ja nyt.
Samaan aikaan aivan kaikki yhdessä paketissa, niin hyvässä kuin toisinaan jopa pahassa.
”Tärkeintä on saada elää normaalia arkea. Olla ystävä. Tuntea jokainen tunne. Olla myös itse läsnä terveen arjessa, olla hyödyllinen.”
Ystävyys on ystävyyttä. Normaalia yhdessäoloa ja molemminpuolista myötäelämistä.
Ei meidänkään ystävyytemme ollut yhtä saattohoitoa ja syövän voivottelua. Vääjäämättä lähestyvä kuolema toki vaati veronsa ja asetti ne puitteet, joissa toimimme, mutta yökyläilyjä herkutteluineen voi järjestää saattohoitokodissakin, haaveilla voi samalla kun työntää toista pyörätuolissa. Aina on jätskejä syömättä ja nauruja nauramatta. Ja se lapsiperhearki, se seuraa kaikkialle. Yhtälailla puolisot ärsyttävät samalla tavalla kuin aina ennenkin, juorut sinkoilevat, leffoja katsotaan ja sen henkiin jäävän pienet arjen ongelmat ovat ihan yhtä tärkeitä puheenaiheita kuin sekin, minne toinen haluaa tuhkansa siroteltavan. Arki on arkea. Vähän toisenlaista, silti aika ihanaa.
Arki. Tosiaan. Se on kuolevan kanssa muutakin kuin pelkkää bucket listiä ja syntyjä syviä. Joskus sitä myös riitelee.
Saako kuolevaan mennä hermo? Saako kuoleva ärsyyntyä ystäväänsä?
”Vitutttaa että me ollaan tässä uunituoreita ystäviä, sä oot tullut sairaalaan mun luo yöksi, ja joudut kestämään mun kiukuttelua.”
Lähestyvä kuolema harvemmin jalostaa kenestäkään pyhimystä. Ei hänestä, joka on kuolemassa, eikä siitä, joka kulkee vierellä.
Siinä vaiheessa, kun omasta kodista on muutettava viimeisiksi viikoiksi saattohoitokotiin, elinpiiri ja asiat, joihin itse voi enää vaikuttaa, vähenevät ja pienenevät. Ulkopuolisesta minimaalisilta tuntuvat asiat, kuten vaikka se, mihin järjestykseen tavarat toisen yöpöydälle asettaa, tuntuvat mitättömiltä. Sairaala-arkea elävästä silti eivät. Ja siitä voi saada haukut. Ja se tuntuu kohtuuttomalta. Ja se tuntuu ymmärrettävältä. Ja sitten taas raivostuttavalta. Minähän teen tässä kaikkeni ja sen ylikin! Ja kun keinot auttaa ystävää vähenevät ja vähenevän ajan edessä paniikki alkaa nostaa päätään, pinna kiristyy. Toisinaan on helpompaa olla vihainen ja ärtynyt kuin surullinen ja peloissaan.
Tunteet ovat suuria kaikilla.
Pieniin hetkiin, niihin viimeisiin, fiilikset tiivistyvät tuhatkertaisina. Hyvien lisäksi ne vähemmän jalotkin. Niiden tunteiden kanssa on vain elettävä, molempien.
On hyväksyttävä se, että kuolevaankin ja kuolevalla saa mennä hermo. Pian jo pyydetään anteeksi ja todetaan, miten normaalia tämäkin on.
Onneksi on!
Elämä jatkuu.
Miten olla kun ei tiedä miten olla?
Kun ei tiedä mitä tehdä, ei tarvitsekaan tietää. Kukaan ei tiedä. Riittää kun on.
”Pahimmalta ei tunnu aina edes lähenevä kuolema, vaan se, että ihmiset katoavat ympäriltä ja kohtelevat kuin olisin jo mennyt. Aivan minulla ei olisi enää annettavaa. Kuin olisin jo haamu.”
On ymmärrettävää, että toisen kuoleman edessä on vaikeaa olla. Toisen lähenevän kuoleman näkeminen voi pelottaa. Oman ajan päättyminen realisoituu väkisin, eikä sitä haluaisi miettiä. Ei löydä sanoja, ei tiedä mitä tehdä.
Tärkeintä on silti uskaltaa tulla liki. Kysyä, mitä toinen toivoo. Ajatella sitä, mihin itse pystyy. Kaikkeen ei veny, ja sekin on ookoo.
Sanoja.. Niitä ei aina tarvita. Mutta siinä kohtaa, kun itsestä tuntuu helpoimmalta kääntää selkä, voi ajatella sitä, miten itse haluaisi tulla kohdatuksi samassa tilanteessa. Ei meistä kukaan halua lähteä täältä yksin.
Kuolema on itsessään niin iso moka, että vieressä kulkijan ei tarvitse miettiä pahentavansa mitään sillä, että tarjoutuu olemaan läsnä.
Uskallusta se silti vaatii. Mutta rohkeus kannattaa.
On suuri kunnia saada kulkea rinnalla viimeiseen asti.
”Sitten kun minua ei ole, lupaatko..”
Puhuimme paljon ajasta sen jälkeen, kun toinen meistä on poissa.
Vakavasti, mutta myös vitsaillen.
Tummissa hetkissä huumori on pikimustaa. ”Sanot jatkossa kaikille, kun haluat jotain, että se oli mun viimeinen toiveeni, haha!”
Saatan joskus sanoakin, nyt sanon vain sen, että ikävä on suurempi kuin yksikään valtameri. Ja että jos näkisit minut puhumassa lokeille pyytäen että ne vievät terveisiä sinulle, nauraisit. Ja sitten sanoisit taas sillä äänelläsi “Voi sua..”
Puhuimme siitä, miten meistä tänne jäävä ei saa musertua suruun, vaan elämän on jatkuttava. Iloita saa. Se on välttämättömyys. Ja sitä kohti menen. Kiitos että järjestit minulle tämän kirjoitustehtävän.
Sovimme myös, että katson hiukan hänen elämänsä miesten perään. Teen sen. Kiitos luottamuksesta.
Koko ”intensiiviystävyyttämme”, jollaiseksi matkaamme kutsuimme, väritti tieto siitä, että tiemme pian eroavat. Sen ajan, mitä saimme, käytimme siihen, että vahvistimme toisiamme. Opimme toisiltamme paljon. Toinen tervettä itsekkyyttä ja sen, että ystävyys on luja kuin vuori. Toinen sen, että vain hyppäämällä selviää putoaako vai lentääkö.
Näistä tasan 170 päivästä, jotka lopulta saimme, en voisi olla kiitollisempi.
170 päivää, se voi tuntua lyhyeltä. Joskus siihen mahtuu silti suuri ystävyys.
Uskaltakaa rakastaa.
Sen me Marian kanssa teimme.
Ja miten kaunista se oli.
Kaikki ne katastrofit joita sä pelkäsit
Ne toteutui
Tuli vedenpaisumus ja tuli tuhotulva
Mut sä vielä uit
Kävi kaikki klassiset
Ja siinä hukku kyllä usko ihmisiin
Sanot nyt ei lähe enää
Mut kun on takana tää
Niin sä lennät avaruuteen, beibi
Mulle sä olet ihme
Tää ei oo mikään sun tila viimeinen
Älä katso inhoten peiliin
Sieltä katsoo kyllä kaunis ihminen
Sä lähdet maata kiertämään
Ja kaikki planeetat on sua varten
Tänään et viel uskalla ulos
Jäädään uusimaan sun unelmii
Miten voikaan yhen tyypin elämässä
Kaikki paska tapahtuu
Lisää vastoinkäymisii
Mut joko vaihteeks kohde oiskin joku muu
Mä oon nähny kuinka susta
Moukaroidaan hakkelusta tatamiin
Sanot nyt ei lähe enää
Mut kun on takana tää
Niin sä lennät avaruuteen, beibi
Mulle sä olet ihme
Tää ei oo mikään sun tila viimeinen
Älä katso inhoten peiliin
Sieltä katsoo kyllä kaunis ihminen
Sä lähdet maata kiertämään
Ja kaikki planeetat on sua varten
Tänään et viel uskalla ulos
Jäädään uusimaan sun unelmii
Tänään et viel uskalla ulos
Jäädään uusimaan sun unelmii
Tänään et viel uskalla ulos
Jäädään uusimaan sun unelmii
Maria 9.10.1984 - 21.7.2019
