En täysin tiedä mitä tein viime kesänä
Tulin tälle kesälle ensimmäistä kertaa mökille muutama päivä sitten.
Auto oli tuskin parkissa, kun tajusin kaksi asiaa:
Sen, miten väsynyt olen.
Ja sen, miten vähän muistan viime kesästä.
Olen nukkunut joka päivä vähintään yhdet päiväunet. Vietän sängyssä lähemmäs puolet vuorokaudesta.
Mutta se muistamattomuus viime kesän tapahtumista.
Nyt vasta, ja täällä, jossa odotin lähemmäs koko viime kesän tietoa siitä, onko Filipillä jokin vikana, saapuuko hän, jääkö hän.. Nyt vasta, ja täällä, huomaan miten vähän viime kesästä muistan. Stressi ja huoli ovat huuhtoneet mieltä. Niiden täyttäessä pään, ei sinne paljon mitään tartu. Olen onnistunut unohtamaan kurjista hetkistä paljon, mutta samalla on nähtävästi kadonnut paljon muutakin.
Törmään tavaroihin, joita en muista tänne ostaneeni.
Näen tehneeni täällä asioita, joista minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa.
Katson kuvia viime kesältä, enkä muista käyneeni paikoissa, joissa todistettavasti olen ollut.
Tarkkarajaisten muistikuvien tilalla on tunnetiloja.
Kävelen tietyn kiven ohi ja ihmettelen, miksi jokin moukaroi sisuskalujani. Sitten saan kiinni muiston:
Tuolla kivellä istuin tunteja odottamassa että puhelin soisi ja saimme tulokset. Viikkojen ajan, jokainen arkipäivä kahdeksasta neljään odottamista puhelin kourassa.
Tätä polkua pitkin kuljin ja hoin päässäni "Älä mene pois, älä mene pois."
Tuota kalliota tuijotin niin hetkinä, kun kauniin merimaiseman katsominen sattui liikaa.
Tässä kohdassa seisoin huuhtomassa kyyneleet sadevedellä ennen lasten eteen astumista.
Voi tuntua asioiden vatkaamiselta käydä tätä vieläkin läpi. Toipuminen ei vain ole kovin suoraviivaista. Mielellä on myös onneksi taito sulkeutua ennen kuin nuppi lopullisesti leviää. Ehkä siksi vasta nyt huomaan, mitä kaikkea en muista. Ehkä siksi viime kesänä saatoin nukahdella mitä kummallisemmissa tilanteissa. ZIP: pää menee off-asentoon. Ehkä siksi mieleni annostelee asioita ja antaa minun nyt vasta käsitellä asioita enemmän, ja päästää ne myös uniin.
"Kaikella on tarkoitus, kellekään ei anneta enempää kuin tämä jaksaa kantaa, jokainen kokemus kasvattaa."
Itsehän sanoisin näihin kaikkiin, että vitut.
Ja jatkaisin näin:
Joskus elämä on järjetöntä. Kaikesta ei tarvitse löytää hopeareunusta, sillä sitä ei aina ole. Toisinaan elämä heittää kuraa tuulettimeen kaksin käsin, ja se on väärin. Sitä, että saa paskaa naamaansa, ei tarvitse väkisin yrittää pitää jonain kasvattavana oppimiskokemuksena. Itsesi kannalta on tärkeintä kuitenkin, että yrität olla katkeroitumatta ja uskallat tarvittaessa pyytää apua.
Haluan sanoa vertaistuellisesti, että jos sinut on kohdannut iso kriisi, ei siitä tarvitse nousta salamana. Sinä saat olla rikki ja tarvita aikaa. Älä anna kenenkään vähätellä kokemaasi. Tiedät itse, miten syvältä sinua on sattunut ja miten kauan toipuminen vie. On mahdollista, että et koskaan tule enää samanlaiseksi kuin ennen kriisiä olit. Se on hyväksyttävä. Minä harjoittelen sitä.
Tänä kesänä harjoittelen myös iisisti ottamista.
Olen mennyt viimeisen vuoden sata lasissa.
Tänä kesänä aion haahuilla. Istua rannassa ja laskea aaltoja. Sisustaa leikkimökkiä, jonka alkaa olla ulkotöiden osalta valmis. Aion rempata ja rapsutella, tehdä mahdottoman rumia betonitöitä. Kirjoittelen teille juttuja täältä, sillä se on omaa aikaani, tämä blogi. Lataan akkuja, kerään kesämuistoja viime vuoden edestä.
Tämän muistan ainakin: kolmet pienet villasukat juhannusviikolla. Ja sen, että kiitollisenkin ihmisen on lupa ärsyyntyä jatkuvasta vesisateesta ;)
PS. Jos haluat kesämuistoja itsellesi, osallistu vielä tänään kesäteatterilippujen arvontaan täältä.
