Ruutujen välisestä ystävyydestä
Muistatko vielä mitä teit, kun olit ensimmäistä kertaa netissä?
Minä muistan.
Lähetin sähköpostin maailman toiselle laidalle vaihtarikaverilleni. Heti sen perään etsin laulujen sanoja, joita sitten printtasin mappitolkulla aivan huumassa. Mitä ihmettä, ai tässä tosiaan lauletaan "Karma police" eikä C'mon police. VAU!
Lapsemme tuskin tulevat myöhemmin muistamaan sitä, mitä he ensimmäistä kertaa nettiin mennessään siellä tekivät. Heiltä voisi yhtä hyvin kysyä, muistavatko he mitä ostettiin kun käytiin ekaa kertaa Cittarissa. Netti on heille ollut aina olemassa ja yhtä arkinen juttu kuin meille se, että viideltä katsotaan Pikku Kakkosta ja torstaisin syödään hernekeittoa ja jälkkäriksi on todellakin pannaria.
Jotkin asiat eivät muutu. Toisissa taas kehitys kehittyy.
Siinä missä meidän kasaritaimien rankkaan arkeen kuului se, että jouduimme kantamaan esitelmämateriaalit kirjastosta kotiin selät väärinä, löytää nykylapsista kaiken tarvitsemansa muutamalla kevyellä klikkauksella. Samalla hän saattaa tahtomattaan törmätä paljon muuhunkin, aika pienenä sinttinä syvään päähän heitettynä. Me olimme kirjapinojemme takana turvassa monelta.
Minun nuoruusvuoteni 1700-luvulla kuluivat ostarin nurkalla muutaman kaverin kanssa notkuen. Jos tein jotain noloa, siitä tiesivät korkeintaan rinnakkaisluokkalaiset. Nykyään nuoret tapaavat toisiaan yhä enemmän verkossa kuin mitä kasvotusten. Samalla he kohtaavat paljon suuremman määrän ihmisiä kuin mitä me koskaan saman ikäisinä. Hengailu, mutta myös riidat ovat muuttaneet lasten ja nuorten perässä nettiin, ja muuttuneet toisenlaisiksi, raaistuneetkin. Vihapuheen määrä on järkyttävää aikuisellekin, entä sitten lapselle.
Esikoiseni on nyt ekaluokkalainen, ja alkaa olla pikkuhiljaa aika päästää hänetkin nettiin.
Fiilikseni ovat ristiriitaiset. Ne ovat melko tismalleen samanlaiset, kuin silloin, kun mietin hänet ensi syksynä kulkemassa koulutietään joinain päivinä yksin: Miten opetan tarvittavat taidot, kuinka uskallan luottaa hänen pitävän sovitusta asioista kiinni, ja pitävätkö muut. Katso oikealla, katso vasemmalle, älä katso lainkaan. Ja mitä neuvon tekemään sitten, jos käykin jotakin kamalaa. Sydäntä kylmää, jännittää. Mutta maailma on siellä ja lapsen täytyy saada se nähdä. Ei, en halua!
Sitten vedän henkeä. Ja muistutan itseäni siitä, että ei netti pelkkää kurjuutta ole pullollaan, sen tietää naapurin Erkkikin (nimi muutettu). Netistä on niin paljon hyvääkin, olenhan sen ominkin silmin monesti nähnyt. Ruudun takaa voi löytää vaikkapa samanhenkistä seuraa ja sydänystäviä silloin, jos omalta kylältä ei kaveria löydy. Ei mikään mitätön asia maassa, jossa joka viides lapsi tai nuori on yksinäinen.
Minäkin olen aikuisiällä tavannut suurimman osan läheisimmistä ystävistäni netissä.
Kun aloin odottaa esikoistani vuonna 2009, lapsiperhearjen jakaminen nettifoorumeilla, myöhemmin Facebook-ryhmissä, oli vielä melko uutta. Ja jos oli tavannut kumppanin netissä, siitä kerrottiin hiukan nolostellen ja nettituttujen kutsumista kavereiksi pidettiin vähän outona. Verrattain lyhyessä ajassa nettielämä on normalisoitunut. Harva katsoo kieroon, jos kertoo tapaavansa ystäviään eniten FB-ryhmissä tai kahvittelevansa WhatsAppin välityksellä. Tinder-beibitkin alkavat olla arkipäivää.
Niin ne ajat ja tavat muuttuvat.
Yksi asia on kuitenkin kautta aikojen pysynyt samana: vanhempien toive jättää maailma hiukan paremmaksi jälkipolville.
Haluamme lapsillemme puhtaamman luonnon, varmistaa heille paremmat koulutusmahdollisuudet, tehokkaamman terveydenhuollon ja enemmän mahdollisuuksia toteuttaa sitä ominta itseään.
Välillä olisi hyvä pysähtyä miettimään myös sitä, millaisen netin me haluamme heille jättää.
Kun puhumme netistä ja lapsista samaan aikaan jäämme pyörimään näihin kahteen teemaan: ruutuaika (lapsen, mutta myös vanhemman) ja mitä vanhemman on soveliasta lapsestaan nettiin jakaa. Niin tärkeitä teemoja kuin ne ovatkin, toivoisin niiden rinnalle vielä enemmän keskustelua siitä, millaista esimerkkiä me aikuiset netissä näytämme.
Tajuntani on nimittäin räjähtänyt moneen otteeseen netin asioista vielä sen ensimmäisen, laulun sanoja koskeneen tapauksen jälkeen.
Olen kokenut netissä hillitöntä riemua ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen nähnyt ihmetekoja ja välittämistä. Mutta sitten fiilis on lässähtänyt, ja kaikki, mitä olen kyennyt tuntemaan, ovat olleet pohjaton myötähäpeä kun joltain onkin unohtuneet käytöstavat toisten housujen taskuun ja kauhu siitä, että tänne minunkin on vielä lapseni jonain päivänä päästettävä, ehkä riepoteltavaksi. Sillä siitä olen itsekin saanut osani.
Toisinaan mietin, ajattelemmeko me vanhemmat tarpeeksi sitä, että tapa jolla kohtelemme toisiamme netissä, periytyy luultavasti lapsillemme. Jos minä olen ilkeä, joku toinen on ilkeä takaisin, ja kolmas siinä vieressä nappaa myös tavan itselleen. Pieni vittuilupuro kasvaa isoiksi virroiksi, joka laskee paskamereen nimeltä vihapuhe.
Toivoisin enemmän tahtoa tehdä netistä kivan paikan jälkipolville. Haluaisin, että meidän juttujamme lukiessaan (sillä kerran netis, aina netis) lapsemme saisivat hävetä vain sitä, miten pihalla olemme kaikesta, eikö sitä, kuinka hirveitä olemme toisiamme kohtaan olleet.
Kuva: Taidevandalismi
Koska en voi mitenkään olla yhtä cool kuin evakkomummoAF, tähtään siihen, että pyörimissäni nettiporukoissa olisin vastine sille, mitä Dave Grohl on rockmaailmalle: mukavin tyyppi, johon siellä voi törmätä. Sillä en voi olettaa lapseni käyttäytyvän siivosti, jos en siihen itsekään pysty. Joskus onnistun, mutta en minäkään aina pelkkiä sateenkaaria piereskele. Ei tässä yksisarvisia sentään olla, vaan ihan tavallisia ihmisiä.
Ja se tuleekin olemaan nettiopeistani esikoiselleni ensimmäinen:
"Muista, että jokaisen ruudun takana on ihan oikea, tavallinen ihminen. Sanasi osuvat maaliin. Rakenna ruutujen välille ystävyyksiä, älä riitoja."
Olin viime viikolla Valeäiti-Hannen (joka muuten on yksi niistä netistä löytämistäni helmistä <3) podcast-vieraana keskustelemassa netin hurjista, ihanista ja nurjista puolista. Siitä, miten vaikeaa ja hienoa netissä voi olla, niin äitinä kuin netissä työtään tekevänä. Ja miltä tuntuu nyt, kun on aika laskea ensimmäinen lapsi niille laitumille.
Jakson pääset kuuntelemaan alta tai tästä linkistä.
