Mitä kuuluu refluksille? — Simppeli sormiruokakeittiö

Sep 24

Sep 24 Mitä kuuluu refluksille?

Refluksi voi valitettavasti oikein mainiosti.

Välillä on vaikeaa tietää tosin, että mikä on refluksia, mikä hampaiden tekemistä (niitä tuli viime viikolla neljä uutta neljässä päivässä!) ja mikä sairastelua (nyt on vauvalla flunssa) ja mitä hampaiden ja flunssan pahentamaa refluksia (sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen), onko ruokavaliossa (minun tai hänen) jotain, joka ylläpitää kaikkea, ja mikä taas ihan vain vauvan kehitykseen kuuluvaa “kränäilyä”: orastavaa eroahdistusta ja muuta sellaista.

Yksi asia on varma: refluksi on todella vittumainen seuralainen. Se aaltoilee ja iskee voimalla usein juuri silloin, kun juuri on päässyt huokaisemaan helpotuksesta. Refluksia vastaan saa juosta. Sitä yrittää aina olla askeleen edellä. Eikä sitä koskaan kuitenkaan ole. Refluksi vie mehut ja imee tehokkaasti ilon hyvistäkin hetkistä nakuttamalla takaraivossa, että josko se taas pian iskee. Ja niinhän se tekee.

Helvetillinen seuralainen. Joskus ilmiselvä ja äänekkäästi itsensä tiettäväksi tekevä. Toisinaan sen läsnäolon voi aavistaa vain siitä, että yöt ovat repaleisia.

Meillä on Nexium mennyt nyt noin 1,5 kuukautta vaihtelevalla annoksella. Ensimmäisen parin viikon jälkeen kokeiltiin varovaista “purkua”, tai lähinnä etsittiin pienintä toimivaa annosta. Perseelleen meni se kokeilu, ja annos hilattiin takaisin alkuperäiseen. Nyt, kun kahden viikon sisään on tehty ne hampaat ja parhaillaan podetaan nuhakuumetta, annostusta nostetiin suuremmaksi kuin koskaan ennen.

Tilanne lääkkeellä on silti edelleen parempi kuin ennen sitä.

Mutta siihen se hurraaminen sitten jääkin.

Päivät vielä menevät, vaikka päiväunien pituudet ovat taas huonoimmillaan kymmentä minuuttia. Parhaiten vauva nukkuu rattaissa. Niinpä ne koristavat makuuhuonettamme ilmeisesti yhtä pysyvästi kuin pyykinkuivaustelinekin.

Yöt ovat yhtä saatanaa. En muista nukkuneeni kahta tuntia putkeen muutamaan viikkoon.

Olen niin kyllästynyt tähän. Ja tänään nostin kädet pystyyn. En jaksa tätä enää loputtomiin. Elämästä on tullut pärjäämistä. Tarvitsen apua, ja myönnän sen täysin häpeilemättä.

Jaksan vielä, mutta en ajatellut jäädä odottamaan sitä hetkeä, jolloin niin ei enää ole. Ei ole tarvetta todistella kenellekään, vähiten itselleni, että pystyn venymään loputtomiin.

Soitin lapsiperheiden kotipalveluun.

Kerroin tilanteen. Kerroin siitä, miten en saa nukuttua, miten kuljen sumusssa, kuinka toivoisin joskus saavani tehdä jonkin asian kerralla loppuun. Käytyä rauhassa suihkussa, lajiteltua pyykit, luettua lehden tai syötyä rauhassa. Saan kaiken tämän tehtyä, kyllä. Mutta kaikkea varjostaa jatkuva kauhulla odotettu “Kohta hän herää” tai “Pian alkaa huuto”. Kun teen jotain, käteni ovat hätäiset. Olen jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Äkkiä, äkkiä, pian, pian. Vai voisinko sittenkin hetken levätä kun hän nyt nukkuu. En osaa. Suoritan arjen pyörittämistä tuli perseen alla. Tai sitten vaihtoehtoisesti lamaannun täysin.

Kotipalvelusta tulee tällä viikolla ohjaaja kartoituskäynnille. Silloin selvitetään, olemmeko me oikeutettuja saamaan palvelusetelin, jolla voimme kattaa osan kuluista. Palvelun tarjoajan valitsemme näin käydessä itse listalta, jossa on kaupungin hyväksymät palveluntuottajat. Jäin käsitykseen, että joissain kunnissa palvelu maksaisi perheille 0€. Turussa maksettavaa jää tulojen mukaan, en vielä tiedä paljonko.

Sen, etten ole enää aivan iskussa, huomasin viimeistään tästä:
olen jo kaksi viikkoa yrittänyt pitää ruokapäiväkirjaa omista ja vauvan syömisistä. Tähän kaikki tyssäsi. Ei ole voimavaroja sitä tehdä. Ei, vaikka tiedän että siitä saattaisi olla mittaamaton apu. Silti, koko homma tuntuu vuoren kokoiselta. Enää ei ole mitään mistä ottaa.

Hoitava lääkäri, tuo pinnalla pitävä uskomaton ihminen, kirjoitti tänään vauvalle lähetteen osteopatiaan. Ensimmäinen aika on ensi viikolla. Menemme Otto-Ville Auramolle. Kävimme hänen luonaan kerran vauvan ollessa parikuinen, juuri ennen allergologin astumista kuvioihin. Oli ollut tarkoitus mennä jo aiemmin uudelleen, mutta niin. Hyvä jos muistan oman nimeni välillä.

Vauvaa on käynyt hoitamassa myös vyöhyketerapeutti noin kuukauden ajan kerran viikossa. Vauva nauttii hoidosta, mutta mitään läpimurtoa ei ole saatu aikaiseksi vielä ainakaan. Vyöhyketerapeutin kanssa päätimme, että keskitymme jatkossa hoitamaan minua. Eikä pelkällä vyöhyketerapialla. Stressitasojani pitäisi saada alas, nekin kun heijastuvat vauvaan. Syyttelemättä ja syyllistymättä. Mutta niinhän se on. Vauva peilaa fiiliksiään minusta. Olen hoidot saanut blogiyhteistyönä, avoimuuden nimissä kerron sen jo tähän väliin. Olen kahdesti käynyt ja on ollut ihanaa saada hetki itselle. Vyöhyketerapeuttini on Erna Kasterinne, terkkuja sinne <3 Kerron näistä omista kokemuksistani teille myöhemmin lisää. Samoin tuosta kotipalvelusta, jos se toteutuu ja haluatte siitä kuulla.

Tässä ollaan nyt aika levällään kaiken kanssa. Univaje on massiivinen. Stressi on valtava. Tuntuu kuin olisin rautakangesta tehty kerä.

Kunpa tämä nyt tästä.. Vaan eipä ole vaihtoehtoja. Havuja, perkele.