Kun lasta jännittää
Jokainen on rohkea tavallaan ja omalla mittarillaan mitattuna juuri sopivasti. Kaikkien ei tarvitse uskaltaa samalla tavalla kaikkia asioita.
Minulla on kolme lasta, joista jokainen suhtautuu uusiin, jännittäviin tilanteisiin eri tavalla. Siinä missä yksi heistä on usein ensimmäisenä kokeilemassa melkein kaikkea mahdollista uutta, saattaa hän myös jarrutella jonkin näennäisesti pienen asian kohdalla. Toinen pohtii pitkään kaikkea. Hän haluaa tietää miten ja miksi. Kolmas tarkkailee, testaa hiukan ja päättää vasta sitten, onko homma ihan todella kokeilemisen arvoinen.
Jokaista lasta, omiani ja kaikkia muitakin, tulee kannustaa tavalla, joka heille sopii. Hiukan voi selästä rohkaisevasti työntää, mutta tuuppia ja pakottaa ei saa koskaan ketään.
Yhden “kikan” olen huomannut toimivan ainakin kahdella isommalla (9 ja melkein 5, nuorin täyttää vasta 2) lapsellani arkipäiväisissä “pikkupeloissa”:
Kun jännittää, kysyn missä se jännitys tuntuu.
Välillä paikkana on vatsa, toisinaan pää. Joskus jännitys tuntuu painona jaloissa tai hikistyvinä käsinä.
Kun jännityskohta on löydetty, on aika hieroa ja silitellä sitä. Pidetään kättä kipristelevän masun päällä, kutitellaan jännittyneitä kämmeniä, hellitään pientä päätä, jonka sisällä myllertää.
”Joko helpottaa? Alkaako jännitys sulaa?”
Aika usein suurin jännitys on hetken päästä poissa ja lapsi uskaltautuu kysymään toista lasta leikkiin puistossa, menemään maksamaan jäätelönsä itse, kiipeämään kivelle, kokeilemaan jotain uutta ja hiukan jännää.
Ja ellei uskalla, ei se mitään. Tärkeintä on se, että mitään pelkoja ei vähätellä. Ei niitä kaikkein omituisimmilta tai järjettömimmiltä tuntuviakaan. Ei edes niitä, joissa vanhempaa (kuten minua) välillä turhauttaa ja päässä jyskää “No etkö nyt vain ottaisi lusikkaa kauniiseen käteen ja….”
Ei.
Koska mieti omalle kohdallesi. Eivät ne sinunkaan pelkosi aina niin linjassa todellisuuden tai todennäköisyyksien kanssa ole. Ja niissä hetkissä kaipaat eniten ymmärrystä.
Halitaan siis hetki ja mietitään kokeiltaisiinko samaa hommaa yhdessä vai annetaanko ihan vain olla.
Rohkeutta kun on sekin, että tietää rajansa ja vetää viivan, jonka yli ei nyt mennä.
Jos etsit kivaa kirjaa rohkeudesta ja omana itsenä olemisesta, suosittelen Katja Lahden ja Annukka Palménin teosta “Pikkis - Rohkea pikku mörökölli”. Kirja sopii noin 4-8 vuotiaalle lapselle, jonka kanssa haluat pohtia rohkeuden ja pöhköyden eroja ja omana itsenä olemisen hienoutta. Kirjassa käsitellään myös ystävyyttä.
Pääset tutustumaan Pikkikseen tämän linkin kautta.
* Kirjan olen aikoinaan Katjalta saanut, mutta muunlaista kytkyä tähän ei liity. Kirja vain muistui tässä mieleeni. <3
Kaikkia jännittää joskus! Jos sulla on itseäsi tai lapsia koskien hyviä vinkkejä jännityksen lieventämiseen, laita jakoon!
