Mitä olisin halunnut tietää OCD:sta sillä hetkellä, kun sain diagnoosin?
** Sisältövaroitus teille, joilla on OCD: Tämä postaus saattaaa sisältää teitä triggeröivää materiaalia <3 **
Olen miettinyt tästä aiheesta kirjoittamista jo kuukausia, mutten ole saanut oikein kiinni siitä, mistä aloittaisin. Saattaa siis olla, että tulevaisuudessa kirjoitan tästä vielä lisää ja tämä on avaus aiheeseen :)
Minulla on OCD (engl. obsessive-compulsive disorder) eli pakko-oireinen häiriö.
OCD:ni ei tule yllätyksenä teille, jotka olette seuranneet Simppelin instaa edes puolella silmällä. Olen puhunut siellä pakko-oireisesta häiriöstä avoimesti.
Aina kun kerron OCD:stani, viestiboksini tulvii.
Saan paljon ihania, kannustavia viestejä ja myös viestejä teiltä, jotka joudutte saman asian kanssa painimaan. Aina toisinaan myös joku sellainen ottaa yhteyttä, joka ensimmäistä kertaa saa nyt nimen sille mörölle, joka mieltä riivaa. “OCD. Voisiko minullakin olla se?” Se kysytään varovasti, mutta kuitenkin niin rohkeasti, että sydämeni meinaa haljeta joka kerta ylpeydestä. Sinä sisukas ihminen! Tiedän miten vaikeaa asian ääneen miettiminen ensimmäisillä kerroilla on.
En tietenkään voi tietää onko jollain OCD. Diagnoosin tekevät ammattilaiset. Mutta voin ainakin kertoa, jos ajatukset tuntuvat tutuilta.
Minä sain OCD-diagnoosin vuonna 2011. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut saada diagnoosin jo lapsena. Minulla on aina ollut kausia, jolloin olen ollut erityisen, pakonomaisen huolissani jostain tietystä asiasta ja ajatuksiani on leimannut vahva taikauskoisuus. OCD on kuitenkin sairaus, jolle on tyypillistä aaltoilu. Välillä voi mennä vuosiakin, että OCD ei juuri anna merkkejä itsestään. Ei siis ihme, että nimen löytäminen oireilleni kesti. Se on todella yleistä. Usein kestää vuosia, vuosikymmeniäkin, ennen kuin diagnoosi löytyy, tai ihminen sitä edes osaa oikein etsiä.
Minä sain diagnoosini synnytyksen jälkeisen masennuksen, tai ehkä paremminkin ahdistuksen, kylkiäisenä.
En aio tässä postauksessa avata kovin tarkasti pakkoajatusteni sisältöä. Ne ovat kovin henkilökohtaisia ja koska niihin omalla kohdallani liittyvät myös lapseni, en tahdo niitä nettiin laittaa. En myöskään halua kirjoittaa tarkkoja kuvauksia siksi, että tiedän sellaisten usein ahdistavan vertaisiani, jos sattuu olemaan huono hetki.
Mutta mitä tässä postauksessa haluan kertoa, ovat seuraavat: Mitä OCD on ja mitä mitä minä olisin halunnut siitä diagnoosin saatuani tietää. Ja mitä toivoisin muiden, sellaisten, joita OCD ei itseä suoraan kosketa, tietävän.
Minä sain diagnoosin, koska ahdistuin esikoiseni vauva-aikana todella pahasti.
Kaikki alkoi siitä, että olin todella huolissani siitä, hengittääkö vauvani kun hän nukkuu. Hiippailin monia kertoja pinnasängyn viereen tarkistamaan asiaa. Tämä on vielä ihan normaalia. Lopulta olin siinä pisteessä, että istuin kaikki lapseni päiväunet hänen sänkynsä vieressä tarkkailemassa kohoileeko rintakehä. Aloin pelätä myös, että jotain muuta epämääräistä pahaa voisi tapahtua hänelle. Olin jatkuvasti ahdistunut. Lopulta tilanne eskaloitui siihen, että aloin pelätä, että jos olenkin itse se heikoin lenkki. “Vaikka miten voisin suojella ulkopuolisilta uhilta lastani, niin entä jos itse sekoan ja teenkin jotain?”
Se oli liikaa.
Se tuska, jonka niistä ajatuksista sain, oli jotain niin sisuskaluja jäytävän hirveää, etten voi sanoin sitä kuvailla. Ja onneksi nyt, vuosia noiden hetkien jälkeen, ja kaksi vuotta psykoterapiassa istuneena, en enää itsekään aivan pääse kiinni sen hetkisiin fiiliksiini. Ne on läpikaluttu ja säröt on korjattu. Niistä sen hetken fiiliksistä voit kuitenkin lukea tästä kirjoittamastani kolumnista pienen pätkän.
Minulla on pakko-oireisen häiriön sellainen versio, jossa esiintyy pakkoajatuksia, eli obsessioita. Pakko-oireisen häiriön tunnetumpi muoto on se, jossa ihmisellä on pakkotoimintoja eli kompulsioita. Ja tunnetummalla tarkoitan siis sitä, että muut ihmiset ajattelevat usein sanan OCD kuullessaan nimenomaan pakkotoimintoja: vaikkapa loputonta käsien pesemistä, sähkölaitteiden tarkistelua ja siivoamista.
Pakkoajatukset ovat hiukan piiloon jääviä ehkä juuri siksi, että ne eivät näy usein ulospäin muille lainkaan. Siksi diagnoosinkin saaminen voi olla hankalampaa, koska pakkoajatuksista kärsiväkään ei oikein osaa yhdistää niitä juuri OCD:hen.
Pakkoajatukset ovat mieleen väkisin tunkevia, ei-haluttuja ajatuksia ja mielikuvia, jotka aiheuttavat ahdistusta ja kärsimystä. Niistä kärsivä yrittää olla ajattelematta niitä, siinä onnistumatta. Voit itse kokeilla vaikka seuraavaa, ja saada ihan pikkuruisen kosketuksen siihen, miten mahdotonta on poissulkea itsepintainen ajatus: Ajattele mitä tahansa muuta, mutta älä ajattele pinkkiä kissaa.
Mitä kovemmin yrität olla ajattelematta tuota kattia, sen varmemmin sitä ajattelet. Kun tähän lisätään vielä tolkuton ahdistus pinkin kissan ajattelemisesta, syyllisyyden tunteminen siitä, että se on mielessä ja ehkä muutama pakkotoiminto, jolla yrität tukahduttaa pinkin kissan pohtimisen, aletaan päästä hiukan sitä kohti, miten vaikeaa OCD-ajatusten tai OCD:sta johtuvien pakkotoimintojen lopettaminen on.
Pakkoajatukset voivat liittyä oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja samoin pakkotoimintoja on loputon määrä. Yhdistävä tekijä näille kaikille on se, että olipa kyseessä sitten pakkoajatukset tai -toiminnot, ne aiheuttavat suurta kärsimystä ja ahdistusta.
Kun sitten sain diagnoosin, se oli järkytyksen lisäksi suuri helpotus. Sain tietää, että en olekaan “tulossa hulluksi”. Mutta samalla sain tiedon siitä, että jokin on vinossa. Ainoat tiedot OCD:sta siihen mennessä olin saanut esimerkiksi leffoista.
Mikä surku!
Elokuvat, tv-sarjat ja kirjat vahvistavat usein hyvin yksipuolista ja osin vähättelevääkin kuvaa OCD:sta. Pakko-oireisesta häiriöistä kärsivät maalataan mielellään hassuiksi otuksiksi, joilla on koti aina tip top ja jotka seisovat nitkuttamassa valokatkaisinta. Näinkin voi olla. Mutta niin pakkoajatuksia kuin -toimintojakin on lukemattomia erilaisia. Yhteistä niille on se, että elämä minkä tahansa OCD:n luoman “pakotteen” kanssa on tuskaisaa.
Etenkin fiktiivisissä OCD-tarinoissa unohduksiin jää usein se, että OCD on hankala sairaus, joka voi viedä siitä kärsivältä kaiken toimintakyvyn, pahimmillaan hengen. Se, että joku nauttii vaatekaappinsa järjestyksessä pitämisestä tai on tarkka jostain muusta asiasta, ei tee hänestä pakko-oireista. Silloin on enemmänkin kyse harrastuksesta, josta saa ainakin jonkinlaista nautintoa. Pakko-oireiselle sitten taas samat asiat tarkoittaisivat sitä, että jos tietty asia ei mene tietyllä tavalla, vaikkapa paidan viikkaus ei mene tismalleen rituaalin mukaan, tai jos mieleen tulee ei-toivottu ajatus, ahdistus on rajatonta ja tuskaisuus halvaannuttavaa.
Viihdemielessä pakko-oireisuuteen viitataan vitsaillen silloin, kun asialla ei ole mitään tekemistä OCD:n kanssa. Haluan ajatella, että niin tehdään puhtaasti ajattelemattomuuden ja tiedonpuutteen vuoksi. Usein päällimmäinen tunteeni on silti kiukku: Miksi ei-pakko-oireiset tekevät viihdettä pakko-oireisuudesta ei-pakko-oireisille. Sillä voin luvata, että tämän sairauden kanssa eläminen ei useimmiten naurata. Toivoisin siis, että OCD saisi näkyvyyttä, mutta sellaista, joka vastaisi sitä todellisuutta, jossa me sen kanssa painivat elämme.
Minä puhun OCD:sta siksi, että tahdon tuoda esiin sen todellisen luonteen. Sen, kuinka monilla tavoin se voi ilmentyä ja sen, miten se tulee ottaa vakavasti. Mutta myös sen, että pakko-oireiseen häiriöön on saatavilla apua ja sinä, joka tästä kärsit, et ole ainoa maailmassa tämän asian kanssa. Meitä on paljon muitakin. Lisäksi haluan olla purkamassa stigmoja tämän aiheen ympäriltä.
Olisin diagnoosin saatuani heti halunnut kuulla, että OCD:n kanssa voi elää täysipainoista elämää. Ja ettei tähän sairastuminen ole kenenkään oma vika tai asia, jonka voisi parantaa vain “lopettamalla niiden ajatusten ajattelemisen ja tekojen tekemisen”.
Olisin aivan ehdottomasti halunnut kuulla tämän:
Sinä et ole yhtä kuin ajatuksesi. Älä usko kaikkea, mitä ajattelet. Sinä et ole sekoamassa, et ole vaarallinen, et ole kamala ihminen tai yhtään mitään muutakaan, mitä OCD sinulle yrittää sepittää. Se, että sanot pakkoajatuksesi ääneen vaikkapa lääkärille, tai kenelle tahansa, ei tee niistä se todennäköisemmin toteen tulevia. Sillä pelkäämäsi asiat eivät ole käymässä toteen. Mitään pahaa ei ole tapahtumassa. Sinä et ole paha. Sinulla on ajatuksia, jotka saavat mielesi voimaan huonosti, mutta ne ajatukset eivät kerro sinusta itsestäsi mitään. Ne ovat OCD:n tekosia.
Apua on tarjolla ja vertaistukea myös. Ja mikä uskomattominta: tälle kaikelle oppii ajan kanssa myös sopivissa kohdissa hiukan nauramaankin.
Jos epäilet, että sinulla on OCD, ota rohkeasti yhteyttä vaikka omaan terveysasemaasi. OCD saattaa olla “suurelle yleisölle” hiukan tuntematon, mutta terveydenhuollon ammattilaiset tämän kyllä pääsääntöisesti tuntevat. Yksikään ammattilainen ei ajattele, että olet päästäsi sekaisin tai vaikkapa kykenemätön vanhemmaksi. Tärkeintä on, että unohdat häpeän ja uskallat pyytää apua.
En voi luvata, että OCD:si menee pois, mutta uskon siihen, että oikean avun kanssa olosi vielä helpottaa.
Ja minä autan sinua vertaisena sen minkä osaan <3
