Jatkopala

Tämä on pienen peiton tarina.

Kesällä, kun raskaus oli edennyt yhdennelletoista viikolle, maailmani pysähtyi. Viikkojen ajan seisoin henkeäni pidätellen kuilun reunalla. Sellaiselta matkalta ei palata takaisin täysin muuttumattomana.  Tämä oli matka, jollaiselle en toivoisi kenenkään joutuvan. Sillä vaikka palasin siltä vahvempana kuin koskaan, on jokin silti edelleen rikki. 

Kenenkään ei pitäisi joutua edes pohtimaan lapsensa mahdollisia hautajaisia.

Kenenkään ei pitäisi joutua mittailemaan katsellaan laatikoita miettien, olisiko jokin niistä sopivan kokoinen, tarpeeksi pieni, arkuksi. 

Kenenkään ei pitäisi joutua tekemään niin ainakaan yksin. 

Onneksi en ollut. 

Vaatii aivan erityisen ystävän, jotta tätä voi pyytää neulomaan pikkuruisen peiton pienen ihmistaimen lämmikkeeksi, jos viimeinen matka koittaa jo ennen kuin pienet jalat ovat kunnolla edes polun alkupäässä. Ystäväni lupasi.

Tiedän valko-harmaan pikkupeiton valmistuneen sumein silmin ja sydän pelosta pamppaillen. 

Viime sunnuntaina ystäväni, Filipin kummitäti, ojensi minulle ristiäisissä pehmeä mytyn. Tiesin, että hän oli puhunut vauvapeiton neulomisesta. En tiennyt, että pikkupeitto oli päässyt siihen mukaan. 

Elämänlankaa riitti <3

Niin kauan odotettu
niin hartaasti toivottu
niin suuresti rakastettu
jo kauan ennen syntymääsi

Miten pitkältä tieltä
miten syvältä kivusta
viimeiseltä rajalta
äitisi sinut nouti

Ja nyt vain hymyä
valoa viattomuutta
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.

Elämä
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi
tomuiselle kiviselle tielle
ennen kuin nämä
nauravat ruusuvarpaat
valmiit vahvat
hyppimään kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla

(Maaria Leinonen)

Kiitos Filipin kummitäti siitä, että olet matkalla mukana.