Tunnelmia vuoden takaa: pienen ihmeemme synnytyskertomus WhatsApp-viesteissä ystävilleni

Elettiin viikkoa ennen laskettua aikaa ja kahta viikkoa ennen Simppeliä sormiruokailua -kirjan painoonmenopäivää.

Supistukset alkoivat.

Nämä keskustelut on käyty Simppelin modejen, eli Parsapoliisien, ja minun välilläni <3

Sain aamulla kuulla, että vaikka puolisoni oli aiemmin väittänyt mitanneensa kolmen penkin Volvon perään mahtuvan, olikin hän itseasiassa vain silmämääräisesti arvioinut niiden sinne sopivan. Eivätkä ne sinne mahtuneet. Pikkujuttu. Mutta kunnon preggorage oli valmis :D

Samaan aikaan kirjaa piti vielä hioa ja johdanto oli kesken.

Olin aivan varma, että tämä kolmaskin menisi yliajalla, kuten kaksi aiempaakin. Kun aamulla heräsin, olin päättänyt, että työpäivä olisi edessä.

Aika nopeasti oli todettava, että päivästä tulisikin jotain muuta:

Olin kirjoittanut synnytystoivelistan, mutta en tulostanut sitä. Onneksi parsaihmiseni tulivat tässäkin kohtaa avukseni, ja saivat listan menemään eteenpäin puolisolleni, joka sen sitten tulosti.

Pääsimme lähtemään kohti Tyksiä, vaikka vielä vähän emmin:
Voinko näin pienillä kivuilla olla tervetullut?

Kurvasimme Tyksiin.

Puolison kävi heittämässä auton parkkiin ja minä menin ilmoittautumaan.

Joka kerta kun minua supisti, ärjyin puolisolleni, että “Älä puhu minulle!”
Kun kätilö tuli hakemaan meitä käyrille, ja minua supisti, puolisoni opasti kätilöä: “Ei kannata puhua hänelle nyt kun häntä supistaa.” Johon totesin: “SE KOSKEE VAIN SINUA. KAIKKI MUUT SAAVAT PUHUA MINULLE, VAIN SINUN ÄÄNESI VITUTTAA MINUA SUPISTUKSEN KESKELLÄ!”

Kuulemma en ollut ensimmäinen synnyttäjä, jolle puolison ääni oli kynttä liitutaululla.

Tässä kohtaa vielä ajattelin, että meidät laitetaan vielä kotiin.

Mutta se olikin, hetki, jolloin kätilö sanoi, että “Dream on! Mehän lähdetään synnyttämään!”

Jos et tunne Ken Leetä, tsekkaa se täältä.

Aloitin ponnistusvaiheen ammeessa. Vesi helpotti kipuja äärettömän paljon. Jossain kohtaa kuitenkin minulle tuli ääretön tarve päästä pystyasentoon, ja ammeessa (siis synnyttäessä) ei saa seistä.

Kätilöni kuuntelivat minua hyvin. Eivätkä pelkästään minua, vaan myös kehoani.

Olin aiemmin kertonut toiveestani synnyttää veteen. Nyt aloin epäröidä. He tsemppasivat minua, yrittivät saada minua jäämään ammeeseen. Mutta kun jämäkästi kerroin, että nyt ei tunnu oikealta, he nostivat minut samantien kainaloista kuivalle maalle.

Hetkeä myöhemmin saimme tietää miksi olin halunnut pois ammeesta: äidinvaisto. Käyrät heti perään kertoivat saman: vauvan sykkeet laskivat ja hän ei ollut tulossa ulos siinä “kontillaan olevassa” asennossa, jossa olin ammeessa ollut.

Kätilöt tsemppasivat: “Hyvä, tiesit!”

Siirryimme sängylle tahdostani. Halusin puoli-istuvaan asentoon. Sain mennä siihen rauhassa. Sain äristä ja murista. Sain tukea.

Aloin ponnnistaa tosissani.
Ei mitään.

Ponnistin vielä.

Ei tulosta.

Kuulin piippausia. Kätilö vieressäni tsemppasi, toinenkin. Katsoin heitä silmiin anellen: antakaa tämän mennä hyvin, antakaa sen loppua.

Kunnes vauvan sykkeet laskivat liikaa. Huoneeseen juoksi lääkäri.
”MARJUT!! MARJUT!!! Sinä synnytät tämän lapsen nyt, tai muuten fjfjrgoisgorejoitgwrejyoiwjery”

En saanut lopusta selvää. Tunsin hädän. Olin kivun halkoma. Rakkauden ympäröimä. SAATANA! MINÄHÄN TEEN SEN! Synnytän turvaan hänet! Nyt on kiire! Vielä yksi työntö….

Ja siinä hän oli… Siinä. Oli. Hän.