Kaksikielinen perheemme
** toivepostaus **
En ole varmasti ensimmäinen lukiolainen, jonka ruotsin kielen opettaja sai viimeisen naurun.
Rämmin pakolliset kurssit läpi nippa nappa läpi päästen, kovaan ääneen julistaen miten en tätä kieltä tule jatkossa tarvitsemaan mihinkään.
Kymmenisen vuotta myöhemmin löysin itseni päiväkodin vanhempainillasta, tai tarkemmin “dagiksen föräldramötetistä”.
Oli tapahtunut juuri se opettajan viimeisenä yrittämän tsemppauskeinon skenaario: “Mitä jos rakastut suomenruotsalaiseen ja saatte lapsia!”
Tässä sitä ollaan! Kolmen kaksikielisen lapsen äitinä ja suomenruotsalaisen puolisona.
Periaatteessa en ruotsin kieltä suhteessamme tarvitsisi lainkaan. Puolisoni äidinkieli on ruotsi, mutta hän puhuu virheetöntä suomea. Suhteemme ensimmäisinä vuosina kieliasiasta ei suuremmin puhuttu, mutta häntä ja ystäviään kuuntelemalla opin paljon kieltä lisää.
Kun sitten aloimme odottaa lasta, oli aika päättää miten kielet ja kaksi, vaikkakin melko samanlaista, kulttuuria näkyvät perheessämme. Kävi niin, että minulle oli ehkä jopa puolisoani tärkeämpää, että lapsi saa kaksi kieltä ja myös suomenruotsalaisuuden osaksi identiteettiään. Kyse oli varmasti eniten siitä, että minä olin ehtinyt aihetta pohtia häntä enemmän.
Miten kaksikielisyyttä alettiin “toteuttaa”
Minä olin alussa tosiaan asiaan hiukan enemmän perehtynyt kuin puolisoni. Ehdotin, että otamme ihan heti päivästä yksi asti käyttöön niin kutsutun OPOL-menetelmän, eli “One parent, one language”. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kumpikin vanhempi puhuu lapselle vain yhtä kieltä. Samaa toivoimme kaksikielisiltä ihmisiltä lähipiirissämme: puhukaa systemaattisesti aina joko suomea tai ruotsia.
Meillä tuo OPOL-menetelmä on toiminut hyvin. Esikoisemme on nyt kahdeksan, keskimmäisemme täyttää pian neljä ja vauva on yhdeksänkuinen.
Vaikka minä ja puolisoni puhumme keskenämme suomea, puhuu puolisoni lapsillemme aina ruotsia. Tilanne on helppo, koska olen tässä kohta viidentoista yhteisen vuoden aikana kielikylvettynyt salakavalasti: ymmärrän ruotsia lähes täydellisesti. En siis jää keskusteluissa ulkopuolelle, vaan huikkailen asiani väliin suomeksi.
Miten esikoisemme oppi puhumaan?
Esikoisemme oppi puhumaan hiukan hitaasti. Hän oli kolmevuotias, kun aloin miettiä, pitäisikö meidän mennä puheterapiaan. Hän ymmärsi molempia kieliä, mutta puhui verrattain vähän. Eräänä aamuna hän sitten heräsi, ja alkoi puhua. Pääosin suomeksi. Seuraavan vuoden ajan olimme tilanteessa, jossa hän edelleen ymmärsi molempia kieliä yhtä hyvin, mutta suomi johti puheen tuottamisen osalta 80/20. Viisivuotiaaksi asti hän valitsi puhua vain ja ainoastaan suomea isälleen, vaikka tämä puhui hänelle vain ja ainoastaan ruotsia. Ruotsin kielisten sukulaistensa kanssa, sekä päivähoidossa, hän silti käytti ruotsia lähes poikkeuksetta. Vielä eskaripaikkaa miettiessämme pyörittelimme ajatusta siitä, että kävisikö hän sittenkin koulunsa suomeksi. Suomen kieli oli kuitenkin hänelle ehdottomasti se vahvempi, ruotsinkielisestä päivähoidosta huolimatta. Kysyimme neuvoa erikoislastentarhanopettajalta ja hänen mielestään lapsi pärjäisi mainiosti eskarissa ruotsiksi. Eskarivuoden kesänä tapahtui jotain, ja lapsi päätti haluta alkaa puhua ruotsia myös kotona. En tiedä vaikuttiko siihen se, että puhuin hänelle asiasta. Kerroin, että hän voi hyvin puhua ruotsia ja minä silti ymmärrän. Sillä tuntui siltä, että hän valitsi suomen, koska ajatteli minun muuten jäävän ulkopuolelle. Sittemmin ruotsi on kirinyt suomen kielen kiinni, ja nyt ollaan tilanteessa, jossa suomi on ehkä vain hitusen vahvempi, jos sitäkään.
Meillä on käynyt muuten sellainenkin munkki, että neuvolan terveydenhoitajamme on kaksikielinen :) Se helpottaa mukavasti sitä, että kun saamme päivähoidosta sen lapun, jossa lapsesta kerrotaan, se saa olla ruotsiksi. Samaten kaikki tehtävät, joita terveydenhoitaja tekee yhdessä lapsen kanssa, ovat ruotsiksi. Silloinkin saamme lisäkäsitystä siitä, missä mennään kielen suhteen ja toisekseen terveydenhoitajan ja lapsen välillä ei ole kielimuuria.
Ja ai niin! Lukemaan esikoisemme oppi ihan itsekseen viisivuotiaana. Mutta tämä nyt oli vain sivukommentti. Lapset yleensäkin oppivat taitoja omaan tahtiinsa. Olipa heillä yksi, kaksi tai useampi kieli käytössään. Täytyy sanoa, että tämä on aihe, josta en ole lukenut viimeisimpiä tutkimustuloksia vaan alun tiedon hamstraamisen jälkeen olemme edenneet puhtaasti PT:llä, eli pers’tuntumalla, omia muksujamme kuunnellen.
Näin olemme lisänneet ruotsia arkeemme
Vaikka puoliso puhuukin lapsillemme ruotsia, määrällisesti he kuulevat enemmän suomea. Lapsemme ovat myös valinneet puhua keskenään suomea. Myös se vaikuttaa, että minä ja puolisoni puhumme keskenämme suomea.
Ruotsin kieltä olemme lisänneet arkeemme ainakin näin:
* Esikoisemme meni “dagikseen” ja käy nyt kouluaan ruotsiksi. Keskimmäisemme on myös “dagiksessa”.
* Meillä pyritään katsomaan myös ruotsinkielisiä lastenohjelmia.
* Puolisoni lukee lapsille joka päivä iltasadun ruotsiksi.
* Käymme joka vuosi kahdesti Ruotsissa sukuloimassa ja esikoinen viettää yhden kesälomaviikon lomaillen Suomessa sukulaisten kanssa, jotka eivät edes osaa suomea. Silloin hänen on pakko “skarpata” ja kaivaa sanat ruotsiksi esiin. Kaksikielisessä porukassa kun on aina mahdollista vähän “löysäillä” ja heittää väliin sanoja suomeksi.
Mitä tapahtuu käytännössä, kun lapsi puhuu kahta kieltä samassa lauseessa sekaisin
Emme tietenkään tee siitä mitään numeroa, jos lapsi sekoittaa kielet keskenään. Olen sitä mieltä, että meidän 3,5-vuotiaamme ei vielä edes kunnolla hahmota puhuvansa kahta kieltä. Kahdeksanvuotias esikoisemme toki kielet toisistaan erottaa. En osaa tarkalleen sanoa missä vaiheessa hän tämän hahmotti, ehkä viisivuotiaana.
Esikoinen harvemmin sekoittaa sanoja, mutta hän saattaa käyttää toisen kielen sanaa täydentämään jotain lausetta. Silloin saatamme kysyä häneltä, muistaako hän mikä tuo sana on suomeksi/ruotsiksi.
Tyypillisimmin tilanne on kuitenkin vaikkapa tämä. Keskustelu käytiin minun ja 3,5-vuotiaan välillä tänään:
Lapsi: ”Minä haluan mennä hemtaamaan (hämta = hakea) minun dynan (tyyny) ja täcken (peitto) tuolta minun rummesta (rum = huone)."
Minä: Okei, voit mennä hakemaan tyynyn ja peiton huoneestasi.
En siis tee numeroa siitä, että hän puhuu kahta kieltä tässä lauseessa sekaisin. Toistan vain noin suurinpiirtein hänen lauseensa sisällön suomeksi. En tee sitä tietenkään joka kerta. Toisinaan voin todeta vain että “Ookoo.”
Usein lauseita “puuttuu” vain yksi sana. Esimerkiksi näin:
Lapsi: ”Minä näin tänään tosi hienon lastbilin”
— Sen sijaan, että kysyin, että minkä värinen se oli, sanon:
Minä: Aijaa! Minkä värinen se kuorma-auto oli?
Saatteko kiinni? :)
Ei ole siis tarkoitus, tai edes tarpeen, erityisesti ohjata lasta puhumaan vain yhtä kieltä kerrallaan. Ainakaan kolmivuotiaana. Meillä ainakin tällainen hienovarainen “lisäily ja kääntäminen” on riittänyt vallan mainiosti.
Kielen vaihtaminen lennosta ja “ajattelukielet”
Minusta on ollut todella mielenkiintoista seurata sitä, miten lapset vaihtavat kieltä lennosta. Esikoiselta se sujuu jo täysin, keskimmäisemme ei tosiaan vielä täysin ymmärrä puhuvansa kahta kieltä. Vauva kuuntelee sujuvasti vierestä :D
Esikoisemme kertoo ajattelevansa koulussa ruotsiksi, minun läsnäollessa suomeksi ja usein leikkivänsä ruotsiksi (koska suurin osa ystävistään puhuu ruotsia — looginen valinta kieleksi) ja näkevänsä unia molemmilla kielillä.
Millaista on auttaa läksyissä?
On hitusen kuumottavaa auttaa läksyissä, kun oma äidinkieli on suomi. Ymmärrän ruotsia, luen sitä sujuvasti, mutta en itse osaa sitä oikein puhua. Uskalluksestahan se eniten on kiinni.
Puolisoni hoitaa läksyissä auttamisen kanssa lähes 90 prosenttisesti. Mutta voin silti tehdä paljon: matematiikka on matematiikkaa, voin kuunnella lukuläksyjä, auttaa monissa tehtävissä. Tulevat esseet tsekkaa sitten puolisoni.
Omien havaintojeni pohjalta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että päiväkoti- ja koulukieli valitaan äidin äidinkielen mukaan. Ymmärrän sen. Ja onhan tämä hetkittäin hiukan hankalaa, mutta vain minulle. Haluan lapsilleni mahdollisuuden laajentaan ruotsinkielistä piiriään, sillä kyse ei ole pelkästään kielestä, vaan myös kulttuurista.
Kaksikielisessä perheessä on tärkeää, että kaikilla on kunnioitus toisen vanhemman kieltä ja kulttuuria kohtaan
Meidän perheessämme kulttuurit eivät törmää keskenään kuten voisi olla perheissä, joissa toinen vanhempi tulee aivan toisesta maasta.
Meille on tärkeää silti puhua aina positiiviseen sävyyn toisen vanhemman kielestä ja niistä pienistä kulttuurillisista eroista, joita on.
Positiivista on myös se, että vaikka sukulaisistamme osa on joko täysin suomen- tai ruotsinkielisiä ja se joskus asettaa haasteita sen suhteen, että miten he lastemme puhetta ovat ensimmäisinä vuosina ymmärtäneet, niin jokainen on silti aina suhtautunut kieliasiaan todella mukavasti ja lasta tukien ja kannutaen. Että “Isoisoäiti ei nyt ihan tiedä, mitä sinä tarkoitat, mutta kyllä me keinot keksitään!”
En voi tarpeeksi vahvasti kannustaa vanhempia valitsemaan kaksikielisyyttä, jos siihen vain on resursseja. Kaksikielisyydestä sanotaan usein sen olevan rikkaus lapselle. Ja sitä se on. Sen lisäksi näen sen lapsen oikeutena, mutta myös vanhemman. Oma äidinkieli on meistä useimmille se tunnekieli, jolla itsensä ja ajatuksiensa ilmaisu on vahvinta. Oli se sitten “Äiti rakastaa sinua” tai “Du är pappas gulle.” tai mitä tahansa muuta.
Tämä oli siis toivepostaus, johon sai esittää kysymyksiä Instagram stoorissa. Juttu saa jatkua kommenteissa: kysy ihmeessä lisää :)
